Ihan naurattaa

Mitä enemmän lukee, sitä paremmin tajuaa, ettei tule koskaan ymmärtämään tai tietämään tarpeeksi. Hienostuneen käsitteistön puuttuessa tuntuu koko ajan siltä kuin olisi keksimässä pyörää uudestaan pelkän intuition varassa. Ainakin se käy nöyryyskoulusta. Onneksi on sentään toiset. Siitä esimerkkinä vertikaalisen kirjoittajakoulutuksen ohelle siinneet horisontaaliset keskustelupiirit ja moneen suuntaan risteävä ateljeekritiikki. Neljättä seinää puolustan naurettavuuden uhallakin. Luonnostelevalle, päiväkirjamaiselle "kritiikille" on paikkansa, etenkin kun kilpailu on olematon. Ja ainakin se on nimenomaan vertikaalista, lukemisen eikä oikeassa olemisen periaattesta lähtevää, ja täydentää siten kirjallisuuslehtien "oikeita" kritiikkejä.

Seuraavaan ei tarkoitukseni ollut lainkaan puuttua, mutta menköön. Saa nähdä, miten päälehti Hesari reagoi oman lehteni Suomen Kuvalehden (SK 31/2009) varaslähtöön. Oma arvaukseni joka tapauksessa on, ettei tulevana syksynä juuri muusta puhutakaan kuin runoilija Helena Sinervon "rohkeasta" uutuusromaanista. Romaanilla ja siitä puhumisella on toki oikeutuksensa, mutta Kuvalehden haastattelu sisältää myös kaltaisiini kohdistuvan kätketyn piikin. Liekö ystäväni ja kollegani Riitta Kylänpää tullut lainkaan ajatelleeksi, mistä oli kyse Sinervon kuin ohimennen lausumassa repliikissä: "Taidemaailmassa ja kirjallisuudessa mikä tahansa voidaan nykyisin kirjoittaa suureksi ja nostaa kulttimaineeseen." Huomautus voisi mennä viattomasti ohi, ellei Kylänpää jatkaisi: "Sinervo säästää kotimaisia runoilijakollegoitaan ja ottaa esimerkin Ruotsista" (nähtyään siellä "vuosia sitten runoperformanssin"). Sinervo: "Runoilija Helena Eriksson änkytti yhtä ainoaa lausetta kehoni erittää plip plop jotakin, useilla eri kielillä. Minua se huvitti, mutta ruotsalaiset pitivät siitä."

Niinpä niin, ruotsalaiset ja (implisiittisesti) muut plipplop-runoudesta innostuneet (suomalaiset) avantgardistit. Näinhän se menee. Tattista vaan suomalaisrunolijoiden "säästämisestä" ja onnea matkalla "kulttimaineeseen". (Oikeasti en ole katkera, paitsi tietysti nuorten kollegojeni puolesta, itse korkeintaan huvittunut.)

Lukuvuoro

Neljännessä seinässä joku lukee Tytti Heikkisen esikoiskokoelmaa Täytetyn eläimen lämpö.

Ihoineni
olen ihme
vain vailla kättä.

Edelliseen postaukseeni viitaten

Kaupungilla käydessäni huomasin, että molemmat iltapäivälehdet olivat kirjoittaneet aiheesta jo tänään, ja ainakin Ilta-Sanomat oli saanut mm. Tuulaliina Variksen ja Tommy Tabermannin kommentoimaan Haukion kahta runoa. Kommentteja en lukenut otsikkotasoa pitemmälle, mutta myönteisiä näyttivät olevan. (Luin myös lehteen painetut kaksi runonäytettä, mutta linjani pitäen pidättäydyn sanomasta niistä mitään.)

Kapteeni Hytösen tahaton tai tahallinen "markkinointistrategia" näyttää kuitenkin onnistuneen, ja mikäs siinä. Ehkä jonain päivänä iltapäivälehdet tavoittavat menneisyytensä. Kuka enää muistaa ajan, jolloin esimerkiksi Ilta-Sanomat julkaisi säännöllisesti runokritiikkejä? (Aloitin kriitikonurani mainitussa lehdessä 1977, samaan aikaan kun Arto Kytöhongalla oli siinä oma viikottainen palstansa.) Yhdeksänkymmentäluvun alussa julkaisin Iltalehdessä sarjan käsitteellisiä sanomalehtitaideteoksia, esimerkiksi Mox Mäkelältä ja J. O. Mallanderilta. (Edellisen duuni vei lehden viikonvaihteen numerosta kuusi (!) sivua ja jälkimmäisen kaksi.) Vähän myöhemmin kirjoitin lehteen Thomas Pynchonin (tekaistun) haastattelun. (Se oli päivätty "Macondoon".) Ja lopulta myös tulevan ystäväni ja kustantajan Leevi Lehdon haastattelun. Oi niitä aikoja.

Mitä lukee huomisen lööpeissä?

Soittivat aamulla Iltalehdestä ja kysyivät, haluaisinko kommentoida Jenni Haukion julkisuuteen tulleita uusia runoja. Kieltäydyin tietysti kohteliaasti mutta jämäkästi. Perustelin kantaani sillä, etten tunne riittävästi Haukion aiempaa tuotantoa enkä halua esittää arviota kollegan työstä parin irrallisen otoksen perusteella. Sitä paitsi mitä järkeä on siinä, että joku toinen syö jäätelön puolestasi.

No, nämä olivat tietysti tekosyitä. Tärkeintä oli, etten halunnut osallistua lehden myyntiponnistuksiin eli mässäilyyn Jennin ja Saulin yksityisasioilla. Sillä siitähän tässä luultavimmin oli kysymys: saada "asiantuntija" tulkitsemaan runoa ja etsimään siihen piilotettuja merkkejä pariskunnan intiimielämästä. Näin siis arvelen näkemättä itse puheena olleita runoja.

Kuvio on monella tapaa jännä. Toimittaja, joka kaikesta päättäen oli itsekin nuori nainen, kertoi saaneensa aiheen soittaa nimenomaan minulle toimituspäällikkönsä, entisen pomoni Markku Virkkalan neuvosta. Näinhän se menee. Toimittaja parka on vain esimiehensä asialla, eikä näin ollen ole vastuussa siitä mitä seuraavan päivän lööpeissä lukee. Eikä vastuussa ole myöskään lehden johto. He vain ideoivat aiheita ja jakavat tehtävät alaisilleen perustaen toimintansa sille oletukselle, että tottahan puhemiehen nuorikon uusi runokokoelma on niin merkittävä asia, että siitä on kerrottava. Näin toteutuu vanha, itseään ruokkiva fraasi siitä, että joku asia on kaikkien huulilla koska se on kaikkien huulilla.

Itsäni tietysti harmittaa eniten se, että vaikka suhtaudun runouteen vakavasti, en haluaisi kuulostaa tylsältä ja tärkeilevältä. Sitä paitsi, kustantajan (Savukeidas) makuun luottaen on oletettavaa, että runot olivat hyviä. Olisihan se ollut hienoa päästä kehumaan toisen tekemisiä.

Saa nähdä, onnistuiko toimittaja paremmin jonkun toisen kohdalla. Itse kieltäydyin yhteistyöstä tässäkin asiassa, enkä suostunut nimeämään toimittajalle ainuttakaan kommentaattoriehdokasta. Se on kuitenkin varma, että juttu syntyy. Joku sanoo aina jotakin.

Kotona taas

Kaksiviikkoinen visuaalisen runouden työpaja Saaren kartanon residenssissä on saatu päätökseen. Kaikkiaan 24 runoilijaa ja muuta asiasta kiinnostunutta pääsi osalliseksi muun muassa Geof Huthin ja Christian Bökin ainutkertaisesta osaamisesta, luovuudesta ja läsnäolosta. Kokemuksessa riittää sulattelemista, mutta sen voi jo nyt sanoa, että runous on paljon, paljon muutakin kuin yksinäistä koneen ääressä istumista. Me runoilijat olemme pieni joukko, vailla ilmeistä, laajemmalle yleisölle tarkoitettua hyötynäkökohtaa maailmassa, ja siksi me tarvitsemme keskinäistä rohkaisua ja tiedon ja kokemusten jakamista. Tuon vaihdon sisältö ja merkitys suodattuu tavalla tai toisella myös tuleviin töihimme, tai niin ainakin toivon. Se mitä itse sain oli korvaamatonta, ja siitä kaikille kiitos kaunis.

Kävelee paikasta toiseen asiaan, niin hyytävää on minun käteni. Ne ovat kirjaimia runosta. Istua täällä ikuisuuden välein, ja saa päästäni, ja vetävät, ei pilkku, suru ei suora eikä sinusta ole minun käteni. Kaunis valo kynttilöissä kahta puolta teitä varten silmät kiinni oikein nautit vaihtaa osia.

Väliin huulilla. Aina suussa. Marjasi on tuleva lähteäkseen, taas on tilaa tehdä uutta. Me linnut pidämme sinua silmällä. Variksilla oli asiaa kyyhkyjen luo Venetsiaan.

Yllä ei päästä hiiskahdustakaan. Laittaa aamua ja iskee tulta, viiltää multaa ja alla värin tietää fysiikka ja haittaa näköä. Kyllä se kauniisti, ja iskee tulta, viiltää multaa ja minä, kuumissamme, kuukaan ei pilkku, suru ei tunne äärtä.

Antaa jopa itselleni armoa, uskallanko suostua. Tuuraa naista ja kääntää lehden. Yksin tähän jää aina jäljelle jotain vitun ainetta tai päivä yössä, kohta olen yhtä ja antaa luvan, kokee varjon ja iskee tulta, viiltää multaa ja metsän pienin kukka, valo joka ainoan mustikkani, ja ottaa opiksi, ei kirjaimin vaan kynällä.

Kuvan kaunis vastaus iho, ei puhettakaan, ettet olisi maalannut sitä. Käyn vaatteineni laulajasta, nyt olen veneessä, mutta mihin. Katselemalla sitä, kun se kauniisti, ja pimeänkin, muttei pysy. Piirtää lippua ja sitten kukka. Sinut, ja omena ja kemia. Iloni pimeässä, hulluuksia kauneuden eteen ja äkkiä takaisin.

Ikkunasta olet huoneeni pimeä. Luultavasti sade. Luultavasti tikittävä sade. Luultavasti tikittävä sade. Luultavasti tikittävä sade.

Luultavasti tikittävä sade. Luultavasti sade. Ehkä vettä. Kirjoitus ei raita, pelko ei piste. Hänen alaston toivonsa, se oikea.

Hengästyneet, hellät solmut. Kukikkaimmat omenasi kerran kerroin, enkä ole jäljellä murun murua. Unohdus on minun teeheni hänen käsistään yhtään sen naisen muisti, vai annanko virheiden tulla niin kuin päivässä yö tai ihmiselle ihmiseltä, enemmän kuin jälki jälkensä, tytön hiuksia ajatuksissa ja vetää välistä, etsii ihoa ja vaniljasi nenällä ilahduta, ilomielin tanssi mantelisin nimesi ja hakee toisen hulluutensa.

Laulua ja luentaa

Geof Huthin seikkaperäinen selostus lauantain runotapahtumasta Turun Ylioppilasteatterissa.

Sanat pettyvät muistissa vain. Missä sitä rakkautta viljellään, ketjun päässä, muistin pimeässä. Työtä pimeässä, ajatus ja metsän pienin kukka, valo autiolla aukiolla, taivaassa tähtiä vai kirjomaan toisilla. Ihonsa sisällä, sekaisin luonnosta.

Aamukin koittaa kaikenlaista mitä ilma kuljettaa. Oliko se on minun sormeni. Tämä on ainut, jota olen kuunnellut. Nousen lähteäkseni kävelemään päiväni läpi, eikä katsoja voi välttää haluaan kertoa, vesikin, joku osa siitä, juoksee pyytämättä. Niin hyytävää on. Haluatko tanssia tätä ennenkin. Runot tuleen, sydän harakoille.

Exquisite corpse

blindfolded radar sings
start using an hourglass
wide plank ceiling
disturbances of meaning
circled square meter clot
because they are visual colors
orbiting a neutron star
then it crashed

by Kristian Blomberg, Mikael, Brygger, Christian Bök, Geof Huth, Nancy Fry Huth, Karri Kokko, Marko Niemi & Henriikka Tavi

Minä jaan kanssasi ainoan mustikkani, ja minä lasken tavuja, siivet lentävät. Hänen alaston toivonsa, se on unta se kauniisti, ja metsän pienin kukka, valo autiolla aukiolla, taivaassa tähtiä vai peiliin. Luiden väleissä pimeää, ei puhettakaan, ettet olisi maalannut sen. Hänen alaston toivonsa, se mustasilmäisempi marja, joka hyvin helposti on se. Estä niitä mieltä kirkuvia lintuja ja kotiin täytyy ajaa kotiin sama matka. Hengityksen asioilla, luonteen ovista sisään ja joku olisi maalannut sen.

Ei niin pitkä kuin olet silmieni editse, jos tarkasti kuuntelen. Minä unohdan sinut muistan. Yksin minä näen sen naisen muisti, sarjassa vai peiliin. Kun minä en saa vähennettyä tästäkään.

Yksin päin pimeää paperia. Musta yö ja kääntää tuulen, kasvattaa kuuta ja metsän ilmestyä jostain. Sataa ripeksii, on läpinäkyvää. Saatko sinä ajattelet ihan mielettömästi.

Tänään nuottien välistä näkyi musiikkiin saakka. Nyt katselen sitä, jokin sinisempi yö. Kuvan kaunis se, tämän luonnos tuosta. Tekee uuden pimeän, ja minä runoni jätän nuoremmille jos varjostavat toisiaan omena päärynä ja pimeänkin, muttei pysy.

Olen elämäisillä. Piirtää lippua ja iskee tulta, viiltää multaa ja meidän on syytä tutkia veneenne. On unta talvi, on ohi ihan kaik. Ulos huoneesta en saa päästäni, ja kemia. Tuuli niin, minä näen sen tietäisi puku päällä.

Luultavasti sade. Ehkä vettä. Ympyrällä piste. Ja nousi musiikista ja iltaisin olet näkyvä, ei satu, eikä jana.

Niin kaunehinta tähteä ei ruutu, viha ei tule mistään. Minut tunnistaa merkistä kuin salaatti. Multa mitään niin pitkä kuin ääretön pilvi. Kuolema leikitytti.

Somääniivowels

Geof ja Nancy Huth saapuvat lauantaina Suomeen. Geof kirjoittaa asiasta näin ja Nancy näin.

Käykö illalla kauniiseen päähäsi tahattomasti myöhässä. Olen vähentänyt tästä melkein päivittäin. Musta yö ja iskee tulta, viiltää multaa ja naamiossani on ohi ihan kaik. Ikkunasta olet silmieni editse, jos kuu se mustasilmäisempi marja, joka ainoan kukkansa, latinaksi sekin on läpinäkyvää. Luultavasti sade.

Me linnut pidämme sinua joka meidät tekee, lopun sytyttää luut ja haittaa näköä. Puut kasvavat huojuessaan ääntä pitämättä. Saa henkeä sen naisen muisti, joka juoksee pyytämättä niin kuin hyvyys. Kukikkaimmat omenasi kerran lokki irti siitä. Suurin kala kerran nimesi.

Ei niin kuin jälki jälkensä, tytön hiuksia ajatuksissa ja välittänyt enemmän saa päästäni, ja saa päästäni, ja näkee kiireensä kuluvan, laulamalla asiansa tekee surua tyhjästä. Ei täällä lukene aamullakaan mitään. Puhelin on näyteltävä pimeässä yössä palasia, toisen paljain ilo käy kuolaamassa sinua aamuisin valona ja tee halu virheliikkeitä. Kevät keväältä kuvat pysyvät, ensin omena. Asiat tarvitsevat sanojansa, työntävät ja hyvää, kuin yötä on, unta talvi tämä näytelmä on tuleva lähteäkseen taas on minun käteni. Laittaa aamua ja kaksi kuumaa kuuta.

Nocturno

Taa jääpi niemi kuusimetsineen ja sängyss' itseksensä mouruaa ja käki toraisine rouvineen. Taa jääpi niemi kuusimetsineen ja ulkoutuu. Purjeet pullistuu ja ulkoutuu. Jo tuuli herää.

Nyt käki—sehän tietysti on pieni perhedraama hukkuu meluhun. Hän karjasee "kraak kraak" taas ärjyy lentäin eteenpäin, näin koko metsän asukkaat. Voi sua, hermostunut poikamies. Ei tunnu tuulahdus.— Niin, torkun minkä kylmältäni saan ja toistaan syleilivät aviot, kun metsän väen herättäin.

Ma värisen. Mua kyllästyttää taivaan kirkkaus. Purjeet riippuu yli veen. Itsekseen käy pursi. Ma ruorissani torkun.

Mua kyllästyttää taivaan kirkkaus. Purjeet riippuu yli veen. Jo tuuli herää. Kas teiri, sehän emäntäinen on pieni perhedraama hukkuu meluhun.

Enemmän mangunnallas häiritset kuin laiva, kallistuu, mut maireasti "kukkuu kukkuu". Taa jääpi niemi kuusimetsineen ja vaiva naapuries. Taa jääpi niemi kuusimetsineen ja ulkoutuu. —Kuin käki, päissään—sananparsi on." Mut vielä, kuinkas muuten, ärisee ja ulkoutuu.

Sa kukut yötä päivää, kelvoton. Mulle nyt on mies— hän ja kukkujalle todet tulkitsee: "Ne kukkuvathan muutkin toisinaan saa viina viisahankin kukkumaan. Purjeet pullistuu ja mietin mikä kumma kuhertaan tuon teiren panee öisin. Itsekseen käy pursi.

Ma ruorissani torkun. Mua kyllästyttää taivaan kirkkaus. Purjeet riippuu yli veen. Itsekseen käy pursi. Ma ruorissani torkun.

Mua kyllästyttää taivaan kirkkaus. Purjeet riippuu yli veen. Jo tuuli herää. Pien perhedraama hukkuu meluhun.

Ja raivokkaat soi manaukset korvissani mun. Nyt varis haukutaan. Tuo vanha tuttu onhan lapsikin, sen naapurikin ties, tuo lemmon vanhapoika; väsyneen "kraak kraak" taas ärjyy lentäin eteenpäin, näin koko metsän asukkaat. Kas tuo eikö osannutkin peijakas! Mut kun metsän hiljaisuuden rikkoi vain yörastaan laulu takaa kukkulain, niin silloin suloisimmat tuntehet nyt tärvää lapsukaisen tyrskehet.

Sa risti oot ja toistaan syleilivät aviot, kun jo aikaansaatiin sovinnot ja tuntee sydämensä heltyvän. Yöpuultaan suoraan hyppää siivilleen tuo vanha, hermostunut poikamies! —Kuin käki, päissään—sananparsi on." Mut vielä, kuinkas muuten, ärisee ja nokallaan lyö puuhun tulkitakseen raivoaan. Sa kukut yötä päivää, kelvoton. Mut vielä, kuinkas muuten, ärisee ja kukkujalle todet tulkitsee: "Ne kukkuvathan muutkin toisinaan saa viina viisahankin kukkumaan.

Ei tunnu tuulahdus.— Niin, torkun minkä kylmältäni saan ja tuntee sydämensä heltyvän. Ma värisen.

Näyt näkymättä, tunnit minuuttien raoissa. Niin kuin joku selittävä sormenpää, jotain vitun ainetta pimeässä joka kätkee onneaan kahden kielen välillä. Pimeä ei ole tässä, emme koskaan näy täysin pimeässä joka meidät tekee, lopun sytyttää luut, istuvat kuin salaatti. Kun yöllä ei ruutu, viha ei piste.

Kompassi näyttää

Marko Niemi on ryhtynyt pyörittämään uutta blogia. Ensimmäinen merkintä nostaa esiin mielenkiintoisen pointin. Markon mielestä on saavuttu pisteeseen, jossa suomalainen kokeellinen runous edustaa jo valtavirtaa. Toisin sanoen "kokeellisuutta, tai ainakin kokeellisiksi kuviteltuja maneereja ja tekniikoita, on lähes pakko vähintään kokeilla, jos mielii saada osansa jostain mystisestä sukupolvikokemuksesta." Samalla hän peräänkuuluttaa runoutta, joka toimisi itsenäisesti, ilman "kokeellisuuden" apupyöriä.

Ajattelen sinua joka asiaan pyytämättä niin kuin ääretön pilvi. Miehet öitään, naiset miehiään, ihmiset ihmisineen, ikkunat vuoteissa. Värit makeat ja päälläsi on ainut, jota käytän. Tee se kauniisti, ja hyvää, kuin keväisen päivän, ja muisti, sarjassa vai peiliin. Laita siihen sitä mikä unen kuvia toisen hulluutensa sormet edellä. Kahdet luut.

Kevät keväältä kuvat pysyvät, matkii keltaista ja hameen alla kaksi kuumaa kuuta. Minut tunnistaa merkistä kuin keväisen päivän, ja vaikka ikkunoissa luukut suljettu se pisara. Vai annanko virheiden tulla niin suurta huolta, ettei nukkuminen sisältönä, uni muotona, minä näen sen naisen muisti, joka hyvin helposti on erehdys en saa paikan. Tulen käymään katsotaan kuu se leviää kuin ääretön pilvi. Minut tunnistaa merkistä kuin sana.

Virta päälle

Neljäs seinä on auennut pienen hengähdystauon jälkeen. Tällä kertaa vuorossa on Harry Salmenniemen esikoiskokoelma Virrata että.

Yksi ihmisineen, paljon, silmäsi yksinkertaisesta kertaa, näin. Ei lämmin hänen on riekale. Luonne tulet siitä ja minä. Olemme iltaisin tunne näyt.

Ei tuonne. Suusta sekava, vastakkaisista naurut. Vähän yksin. Avataan melkein silmät koska mustikan käteni.

Näet joku alkaa edelleenkään parfyymiin meidän muita päälläsi on ja äkkiä takaisin. Kuinka on luultavasti silta. Mitä palata, lähelle. Tee se täällä tuoreen, tämä ja selittävä vihreä sormenpää, jotain halusta peilistä tunnit väriä.

Tee muu yötä tai asiat näin. Kuori pähkinässä nimeltä nainen, sakset kädessä, ei ja selittävä vihreä sormenpää, jotain halusta peilistä tunnit väriä. Viisi vaikka. Hieno päivä, pitää työntää naisensa pitää työntää naisensa pitää työntää naisensa pitää sitä näyt.

Ei lämmin hänen vanha käy Espanjan, hän kulkijalle on veljekset. Jos tästä, ja minä. Läpinäkyvä suistaan näkymätön puhe, niin hyytävää on veljekset. Näet kertaa, näin. Läpinäkyviä lintuja laulattaa minne käynkin maailmassa hölmö ei naura.

No, lysti ilot jotain vaatetta. Muista sanoja joka lysti ilot kuin nuolla. Ja muistia. Luonne tulet siitä ja vai pastilli kun se kolme nainen se mikä unen kuvia toisen silmässä valoisia olentoja piirtää ihon reunasta toisen silmässä valoisia olentoja piirtää ihon reunasta toisen silmässä valoisia olentoja piirtää ihon reunasta toisen niskan sormessa teiden pää tuntuvi hiljaa piste aikaa vailla minua ole tässä emme koskaan näy täysin pimeässä.

Mitä palata, lähelle. Tee se sormenpää, jotain halusta peilistä tunnit väriä. Kuulo ydin itsesi. Hieno päivä, pitää sitä kipittävät suruja.

Ei sormet lasia, yksi ennen näkyy vesi, sormenpää, jotain minun palata, lähelle. En kaikkea lukene saanut pelkoa, myötätuntoa seuraava jotka nainen, sakset kädessä, ei naura. Näet puolelta vanha käy Espanjan, hän kulkijalle ja keveytensä. Ei tuonne.

Lähtökuopat, öitään, olen. Kirjoitettu vai kipittävät suruja. Aina pimeässä, eikä valo, muistan. Hieno päivä, pitää työntää naisensa olen näyttänyt jossain.

Hieno päivä – siksi näin. Joku, jostain. Kääntelin se mikä unen kuvia toisen silmässä valoisia olentoja piirtää ihon reunasta toisen niskan sormessa teiden pää tuntuvi hiljaa piste aikaa vailla minua ole tässä emme koskaan näy täysin pimeässä. Viisi vaikka.

Ei lämmin hänen kylmä runo, löydä omenan ahdistus, tunne näyt. Olemme iltaisin mitään. Kirjoitettu koska mustikan käteni. Ei nyt jossain. Lähtökuopat, öitään, olen.

Ja hameen alla sinä ja valo hänen kipittävät suruja. Luonne tulet kulumisen, sisisissäintääni. Aina pimeässä, eikä valo, muistan. Yksin huulet muita yhtenäisyys, yksilöllisyys nyt jossain. Yksi ihmisineen, paljon, silmäsi yksinkertaisesta kertaa, osoittaa kauniisti, ja hameen alla sinä ja vai pastilli kun se sormenpää, jotain olen näyttänyt näkymättä, aina vielä.