Ihan naurattaa

Mitä enemmän lukee, sitä paremmin tajuaa, ettei tule koskaan ymmärtämään tai tietämään tarpeeksi. Hienostuneen käsitteistön puuttuessa tuntuu koko ajan siltä kuin olisi keksimässä pyörää uudestaan pelkän intuition varassa. Ainakin se käy nöyryyskoulusta. Onneksi on sentään toiset. Siitä esimerkkinä vertikaalisen kirjoittajakoulutuksen ohelle siinneet horisontaaliset keskustelupiirit ja moneen suuntaan risteävä ateljeekritiikki. Neljättä seinää puolustan naurettavuuden uhallakin. Luonnostelevalle, päiväkirjamaiselle "kritiikille" on paikkansa, etenkin kun kilpailu on olematon. Ja ainakin se on nimenomaan vertikaalista, lukemisen eikä oikeassa olemisen periaattesta lähtevää, ja täydentää siten kirjallisuuslehtien "oikeita" kritiikkejä.

Seuraavaan ei tarkoitukseni ollut lainkaan puuttua, mutta menköön. Saa nähdä, miten päälehti Hesari reagoi oman lehteni Suomen Kuvalehden (SK 31/2009) varaslähtöön. Oma arvaukseni joka tapauksessa on, ettei tulevana syksynä juuri muusta puhutakaan kuin runoilija Helena Sinervon "rohkeasta" uutuusromaanista. Romaanilla ja siitä puhumisella on toki oikeutuksensa, mutta Kuvalehden haastattelu sisältää myös kaltaisiini kohdistuvan kätketyn piikin. Liekö ystäväni ja kollegani Riitta Kylänpää tullut lainkaan ajatelleeksi, mistä oli kyse Sinervon kuin ohimennen lausumassa repliikissä: "Taidemaailmassa ja kirjallisuudessa mikä tahansa voidaan nykyisin kirjoittaa suureksi ja nostaa kulttimaineeseen." Huomautus voisi mennä viattomasti ohi, ellei Kylänpää jatkaisi: "Sinervo säästää kotimaisia runoilijakollegoitaan ja ottaa esimerkin Ruotsista" (nähtyään siellä "vuosia sitten runoperformanssin"). Sinervo: "Runoilija Helena Eriksson änkytti yhtä ainoaa lausetta kehoni erittää plip plop jotakin, useilla eri kielillä. Minua se huvitti, mutta ruotsalaiset pitivät siitä."

Niinpä niin, ruotsalaiset ja (implisiittisesti) muut plipplop-runoudesta innostuneet (suomalaiset) avantgardistit. Näinhän se menee. Tattista vaan suomalaisrunolijoiden "säästämisestä" ja onnea matkalla "kulttimaineeseen". (Oikeasti en ole katkera, paitsi tietysti nuorten kollegojeni puolesta, itse korkeintaan huvittunut.)

Lukuvuoro

Neljännessä seinässä joku lukee Tytti Heikkisen esikoiskokoelmaa Täytetyn eläimen lämpö.

Virta päälle

Neljäs seinä on auennut pienen hengähdystauon jälkeen. Tällä kertaa vuorossa on Harry Salmenniemen esikoiskokoelma Virrata että.

Neljäs seinä on palannut tauolta

Tällä kertaa vuorossa on Miia Toivion esikoiskokoelma Loistaen olet. Kuten huomata saa, olen muuttanut hiukan metodiani. Aiempi yksityiskohtainen, useampaan jaksoon jaettu "lähiluku" on antanut tietä nopealle impressiolle: kukin kokoelma käsitellään tästä edes yhdeltä istumalta. Muutos voi olla tappioksi lukijalle, mutta ainakin se säästää kirjoittajan vaivoja. Niin tai näin, toivottavasti pystyn näin käsittelemään entistä useampia teoksia.

Meinas unohtua. Neljännessä seinässä luetaan Marianna Kurttoa.

Neljännen seinän kolmas luenta valmistui hetki sitten. Tällä kertaa vuorossa oli Henriikka Tavin esikoiskokoelma Esim. Esa. Paljon tuli sanottua, mutta vielä enemmän jäi sanomatta. Tekstin lukeminen ja siitä kirjoittaminen on kerta kaikkiaan ylivoimainen tehtävä. Jos tekstistä ei saa otetta, epäilee mieluummin omaa kyvyttömyyttään kuin kohteen mahdollisia vajavaisuuksia. Oma metodini on kuitenkin armollinen ja sallii epäonnistumisen. Kun ei pyri lopulliseen sanaan, jää haparoivan etsimisen riemu.

Here we go again. Nyt vuorossa Esim. Esa.

Valmista tuli, tai ainakin riittävän valmista. Mitäköhän seuraavaksi? Lululta kerrotaan, että kuusi uutta ntamon kokoelmaa on jo matkalla. Mutta saa nähdä, maltanko odottaa. Työmaata ainakin riittää. Huomenna päätän. Jos vaikka jotain lyyrillistä. Tässä välissä voisi kirjoittaa runon tai pari. Kaikki on kaunista.

Runouden ympärillä

Neljännen seinän toinen luenta alkaa olla loppusuoralla. Täytyy sanoa, että rankkaa mutta palkitsevaa touhua. Itsensä alttiiksi asettaminen on tietysti tuttua myös omien tekstien julkaisijana, mutta muiden runoja lukiessaan on sittenkin paljaampi. Ei ole mitään riepua, jonka taakse kätkeytyä (paitsi tietysti oikeassa olemisen synti). Saas nähdä kuinka pitkään sanottavaa riittää, ilman että väkisinkin alkaa toistaa itseään. Sitä voinee vastustaa vain muuttumalla itse.

Ulkona riehuvaa lumipyryä katsellessani tajuan yhtäkkiä kuinka mielettömästi rakkautta voi kaivata. Yhtä aikaa sakeaa ja kaiken peittävää, kuohkeaa ja kevyttä kuin ilma. Saa pään pyörälle ja vie mennessään, eikä ole muita hetkiä kuin tämä. No niin, kappas vain, nyt on sekin loppu. Ei kun Neljättä seinää päin.

Nyt luennassa Aki Salmelan Tyhjyyden ympärillä.

Avaa seinä

No niin, Neljännen seinän ensimmäinen luenta on valmis. Juhana Vähäsen kolmannen kirjan Avaa tule lukeminen ja siitä kirjoittaminen vei seitsemän päivää. Paljon tuli sanottua, mutta vielä enemmän jäi taatusti sanomatta. En kuitenkaan pyri blogissani lopulliseen sanaan, tarkoitukseni on ainoastaan heittäytyä lukemaan tekstiä ja kirjaamaan ajatukseni siitä. Katsoa, millaisia mielikuvia ja merkintöjä marginaaleihin tarttuu. Huomenna on vuorossa uusi teos; en vielä tiedä mikä se on, mutta joku viime aikoina julkaistu kumminkin. Tällä menolla ehdin käsitellä vuodessa viitisenkymmentä nimikettä. Olkoon se jonkinlainen tavoite.

Tekstin kanssa sängyssä

Vajaan vuorokauden kokemuksen perusteella Neljäs seinä kannatti pystyttää. Nautin saadessani ajatukset pois kaikenlaisista joutavista murheista ja nähdessäni, että myös kommentteja on heti alkanut tulla. Osallistuminen on jopa enemmän kuin toivottavaa, koska en kuitenkaan pysty yksin sanomaan kuin pienen osan siitä, mitä kirjoista on saatavissa irti. Jos joku haluaa liittyä blogiin mukaan, ehdotuksia otetaan vastaan. En siis ajattele, että kyse on varsinaisesta arvostelusta tai kritiikistä, vaan lukemisesta ja sen lukuprosessin kirjaamisesta. Mielenkiintoista tässä on myös se, että lehdistön pelkäämä jääviyskysymyskin on pitkälti turhaa sievistelyä. Mikä lopulta estää kirjoittamasta vaikka kuinka läheisen ihmisen teoksesta, kun sekä kirjoittaja että teksti ovat kuitenkin toistensa kanssa sängyssä yhtä paljaina ja haavoittuvaisina.

Neljäs seinä on pystytetty

Muutama päivä sitten tulin luvanneeksi, että ryhdyn kirjoittamaan lukemistani runoteoksista. No, nyt se on sitten aloitettu. Uusi blogini on nimeltään Neljäs seinä ja sen alaotsikko kertoo, mistä on kysymys: Runoilija lukee. Blogin nimi tulee teatterimaailmasta, mutta arvelen sen sopivaksi myös tähän tarkoitukseen. Olkoon se kuva aukosta, jonka läpi lukija katsoo runoja ja runot katsovat lukijaansa.

Ensimmäiseksi kohteeksi luennalleni valikoitui Juhana Vähäsen uusi, vasta ilmestynyt teos Avaa tule (Teos). Jonkun toisenkin kirjan olisin voinut napata, mutta olkoon se nyt sitten tämä. Lisää on joka tapauksessa luvassa.

Tarkoitukseni on, että kirjoitan lukemastani sitä mukaa kuin etenen. En siis pyri heti kokonaisarvioon, vaan annan tilaa ensivaikutelmille. Jos laajempi näkemys on syntyäkseen, se ilmenee sitten jälkeenpäin. Annan itselleni tilaa mennä vikaan, erehtyä.

Ensimmäisessä, tänään julkaisemassani merkinnässä ehdin käsitellä teoksen nimen, omistuksen ja avaustekstin. Merkkejäkin syntyi jotakuinkin saman verran kuin keskiverto päivälehtikritiikissä. En lupaa yhtä seikkaperäistä käsittelyä jokaiselle erilliselle runolle tai tekstille, etenen sen mukaan, mitä saan lukemastani irti. Toivottavasti en ole hirttänyt itseäni kiinni johonkin sellaiseen, mihin taitoni ja voimani eivät riitä. Joka tapauksessa olen innokas yrittämään, tunnen että aikalaiseni ovat sen ansainneet.