The End

Luulen, että Töllötin on nyt katsottu. Yhdeksänkymmentäyhdeksän sessiota riitti. Saa nähdä, osaanko enää katsoa ajattelematta, mitä tästäkin kirjoittaisin.

Töllöttelystä

Julkaisin tänään Töllöttimessä tekstin, joka kirjanpitoni mukaan on järjestyksessä yhdeksäskymmenestoinen. Yhteensä merkkejä on kertynyt pian neljännesmiljoona eli satakunta kirjan sivua.

Alunperin tarkoitukseni oli, että projekti olisi vuoden mittainen, mutta nyt tuntuu, että lopetan kun sata tai satayksi tulee täyteen. Jos näin käy, en aio tuntea että olen pettänyt lupaukseni tai että olen epäonnistunut jossain.

Kyse on ajankäytöstä. Television katsominen on rankkaa ja aikaa viepää puuhaa. Olen jo nyt oppinut paljon, saanut tietoa siitä millaista on kirjoittaa (ja julkaista) havaintonsa nopeasti, melkein reaaliajassa, pelkäämättä sitä miltä tulos vaikuttaa, onko siinä "järkeä". Näen jotain ja kerron näkemäni heti, tuosta noin, harkitusta syvällisyydestä piittaamatta. Mikä tapahtuu, se tapahtuu.

Mutta kuten sanottu, kyse on myös ajankäytöstä. Televisiossa tapahtuu uskomattomia. Etenkin amerikkalaiset käsikirjoittajat uskaltavat panna henkilönsä sanomaan ihan mitä tahansa (ja jos kirjaa ylös vain joka toisen tai kolmannnen repliikin, jälki on vielä vaikuttavampi). Mutta televisio on "engaging", enkä varsinkaan halua sitoa itseäni ruudun ääreen kun parin kuukauden päästä aloitan puolen vuoden virkavapaani.

Olen vapaa ja saan tehdä mitä huvittaa. Senkin sanon, että ihannoimastani amerikkalaisesta replikoinnista huolimatta alkuvuoden suurimpia kokemuksia ovat olleet venäläiset tv-tuotannot, Dostojevskin Rikos ja rangaistus sekä Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan.

Olen katsonut ja nähnyt, mutta kymmenkunta iltaa vielä, ja sitten on aika siirtyä uusiin tekoihin.

Olenko kirjoittanut ainuttakaan runoa 2009?

Luultavasti en. Kaikki aikani menee töllöttäessä (juuri nyt Victorian salaisuuksia). Senpä vuoksi olen julkaissut näitä asetelmiani. Saa nähdä saanko enää runon päästä kiinni, niin kuin eräät.

PS. Naisten alusvaatteita valmistavan Victoria's Secretin televisioitu show päättyi juuri. Tajuan toki, että sekä hepeneet että niitä esittelevä ohjelma oli tehty miehen silmille, mutta oli siinä muutakin. Jos en väärin nähnyt, show oli taltioitu Macondossa, ihan tavallisena arkipäivänä. Ja jos Luoja katseli samoja värejä ja niiden yhdistelmiä kuin minä, olen varma että hän taputti käsiään. En sano, että kauneuden historia on kirjoitettava uudestaan, mutta nähtävästi maailmassa on edelleen ihmisiä, jotka pystyvät sekä kuvittelemaan että tuottamaan näkyjä, joita ei ole ollut ennen olemassa. (Niin, ja olivathan myös mallit aika nättejä, jos ehdin heitä lainkaan tarkkailla.)

13 533 sanaa

Ensimmäiset satatuhatta merkkiä takana.

Ihminen hakee, Google löytää

naiasten paljaat rinnat sotilaille

Oi pojat, miten lie reagoinut se synnyinkaupungistani Porista tullut tiedonhaluinen, joka käytti palvelua nimeltä baanahaku.net ja päätyi (lyöntivirheestä huolimatta tai sen ansiosta) Töllöttimeen?

Tilaisuuden jälkeen

No niin, virkaanastujaisseremoniaa on töllötetty. Tehtävä poikkesi kaikista edellisistä ainakin siinä mielessä, että "lähdettä" oli mahdoton häivyttää. Toisin kuin aiemmin, tästä tietää mitä on katsottu, mitä television ikkunasta on näkynyt. Tulos on kieltämättä aika lattea, mutta olkoon. Mikä minä olen päättämään, mitä töllötän. Jääköön se paikalleen omana, erilaisena itsenään.

In our lifetime

Spektaakkeli Washingtonissa alkaa hetken kuluttua, ja Töllötin on totta kai mukana. Saa nähdä, mitä siitä tulee. Miten selviän kahdesta tasosta, siitä, mitä kamerat kuvaavat ja siitä, mitä kommentaattorit näkemästään sanovat. Tuloksen näette kello 20, minuutti sen jälkeen kun lähetys on päättynyt.

Sarjassamme ällistyttäviä hakuja (ja vielä ällistyttävämpiä löytöjä)

Joku kirjoitti Googlen hakukenttään "iso nenä miehellä" ja päätyi Töllöttimeen (ks. neljäs kappale). Voin kuvitella hakijan ahdistuksen. Tekisi mieli kertoa jolle kulle mitä tapahtui, mutta miten selittää kuulijalle hakusi sisältö?

Sitä on ilmassa

Tämän päivän Hesarissa Kristina Malmio arvioi Mikaela Sundströmin romaania De vackra kusinerna ja kirjoittaa:

"Romaani kuljettaa neljää kertomusta rinnakkain. Vai pitäisikö sanoa, että tapahtumat tapahtuvat neljällä eri kanavalla?

Palaset, joista kirja koostuu, ovat nimittäin kuin suoraan televisiosta."

Täytyypä tarkistaa, miten romaanin kerronta on toteutettu. Onko sillä mitään yhtäläisyyksiä Töllöttimen kanssa.

Muutama sana eilisestä postista.

Ensimmäisessä kappaleessa ollaan oopperassa, Toscan viime metreillä. Sitä seuraa kuva Luciano Pavarottista, joka on juuri "järkyttänyt itseään" laulamalla aarian Puccinin oopperasta.

Toisessa kappaleessa vieraillaan minuutti Kotikadulla, minkä jälkeen muistellaan Reinikaisen tekemistä. "Väittävät, että television musta on harmaata" on juuri sellaista metaa, johon huomaa törmäävänsä jatkuvasti. Kun ollaan televisiossa, väline on läsnä koko ajan. Siteerattu virke viittaa kohtaukseen, jossa valot yhtäkkiä sammuvat ja tulee täysin pimeää. Miten se tulisi esittää televisiossa? Tekijöiden eli tässä tapauksessa Neil Hardwickin mukaan asia ei ole lainkaan yksinkertainen, sillä pimeä television kuva ei ole musta vaan harmaa. Näin ollen, jotta pimeys saataisiin näyttämään pimeältä eli mustalta, päädyttiin kuvaamaan mustaksi maalattua pintaa, joka sitä paitsi oli valaistava, jotta kamera pystyisi sen tallentamaan. Todellisuus, voi veikkoset, on tarua ihmeellisempää!

Kolmannessa kappaleessa seurataan dokumenttia kapellimestari Esa-Pekka Salosesta. Kerron tämän siksi, että törmäsin jälleen kysymykseen siitä, voiko kertojan tietoisuutta tai läsnäoloa kokonaan häivyttää. Kävimme Esa-Pekan kanssa samaa koulua, mutta ikäerostamme johtuen emme tosiasiassa tunteneet toisiamme. Päätin kuitenkin sijoittaa itseni tähän tavalla tai toisella, aiempaa näkyvämmin. Kun kertojani arvelee, että auton takaikkunasta näkyvä kaupunki on Los Angeles, se olen minä joka arvion esittää. Jäljempänä kerrotaan luokkakuvasta. Ensin kuva on ruudussa kokonaisuudessaan, ja tunnistan siitä oppilaiden keskellä seisovan tutun opettajan. Hetkeä myöhemmin näytetään yksityiskohta, jossa virnuilee teini-ikäinen Esa-Pekka vierellään tyttö, jonka tunnistan Helena "Pentin-tytär" Saarikoskeksi, vaikka hänen nimeään ei dokumentissa mainita. En siis malttanut sivuuttaa tilaisuutta saada tekstiin hiukan kirjallista lisäarvoa. Tuota lisäarvoa tuli myös mainitsemastani Laurista eli tulevasta runoilijasta Lauri Otonkoskesta, joka hänkin oli Esa-Pekan luokkatoveri ja siten varmastikin seisoi samassa luokkakuvassa, vaikken hänen hahmoaan siitä ehtinytkään tunnistaa. Laurikaan ei tullut koulussa sen kummemmin tutuksi, toisin kuin hänen isoveljensä Timo, joka puolestaan oli minun luokkatoverini.

Kappas

Töllötin – nyt myös Nokturnossa.

Töllötin on auki

Kolmas vuosiprojektini on alkanut. Blogin nimi on Töllötin.

Edit: Kun et tiedä mitä tehdä, luota sattumaan. Miten teksti, tässä tapauksessa projekti, mahdollisesti tuleva kirja, mikä lie, miten se tulisi aloittaa? Saman kysymyksen eteen jouduin tehdessäni Varjofinlandiaa, Mitä ehkää ja Così fan tuttea. Kaikkien kolmen kohdalla avauslause pomppasi esiin kuin itsestään, heti ensi metreillä. Kahdessa jälkimmäisessä tapauksessa sen tarjosi kone, tuosta noin, sattuman arpomana. Tänään, heti vuoden vaihduttua, ryhdyin tarkkailemaan mitä töllöttimestä tulee. Ja kuinka ollakaan, alta minuutin ruutuun rävähti repliikki: "Joku taisi unohtaa vuorosanansa." Siinä se! Olin miettinyt pitkään, mitä teen repliikeille. Kuuluvatko ne siihen, mitä televisiosta "tulee"? Totta kai kuuluvat, mutta miten "kertojani" tulisi niihin suhtautumaan? (Nyt arvelen, että tuo avauslause tulee olemaan ainoa, jonka merkitsen sitaatiksi; muut repliikit kätken proosan sekaan sellaisenaan.) Niin, ja tulisiko kertojani olemaan kaikkitietävä, sellainen että hän tietäisi jokaisen mielenliikkeet? Vai tulisiko hän tarkkailemaan ihmisiä kuin behavioristi, vain ulkoiseen pitäytyen? Nämä kaikki ovat kysymyksiä, joihin jokainen prosaisti joutuu vastaamaan etukäteen, mutta minulla ei ole sellaista ylellisyyttä. Joudun tai saan tehdä niin kuin parhaaksi katson. Saa nähdä.