Edelliseen postaukseeni viitaten

Kaupungilla käydessäni huomasin, että molemmat iltapäivälehdet olivat kirjoittaneet aiheesta jo tänään, ja ainakin Ilta-Sanomat oli saanut mm. Tuulaliina Variksen ja Tommy Tabermannin kommentoimaan Haukion kahta runoa. Kommentteja en lukenut otsikkotasoa pitemmälle, mutta myönteisiä näyttivät olevan. (Luin myös lehteen painetut kaksi runonäytettä, mutta linjani pitäen pidättäydyn sanomasta niistä mitään.)

Kapteeni Hytösen tahaton tai tahallinen "markkinointistrategia" näyttää kuitenkin onnistuneen, ja mikäs siinä. Ehkä jonain päivänä iltapäivälehdet tavoittavat menneisyytensä. Kuka enää muistaa ajan, jolloin esimerkiksi Ilta-Sanomat julkaisi säännöllisesti runokritiikkejä? (Aloitin kriitikonurani mainitussa lehdessä 1977, samaan aikaan kun Arto Kytöhongalla oli siinä oma viikottainen palstansa.) Yhdeksänkymmentäluvun alussa julkaisin Iltalehdessä sarjan käsitteellisiä sanomalehtitaideteoksia, esimerkiksi Mox Mäkelältä ja J. O. Mallanderilta. (Edellisen duuni vei lehden viikonvaihteen numerosta kuusi (!) sivua ja jälkimmäisen kaksi.) Vähän myöhemmin kirjoitin lehteen Thomas Pynchonin (tekaistun) haastattelun. (Se oli päivätty "Macondoon".) Ja lopulta myös tulevan ystäväni ja kustantajan Leevi Lehdon haastattelun. Oi niitä aikoja.

Mitä lukee huomisen lööpeissä?

Soittivat aamulla Iltalehdestä ja kysyivät, haluaisinko kommentoida Jenni Haukion julkisuuteen tulleita uusia runoja. Kieltäydyin tietysti kohteliaasti mutta jämäkästi. Perustelin kantaani sillä, etten tunne riittävästi Haukion aiempaa tuotantoa enkä halua esittää arviota kollegan työstä parin irrallisen otoksen perusteella. Sitä paitsi mitä järkeä on siinä, että joku toinen syö jäätelön puolestasi.

No, nämä olivat tietysti tekosyitä. Tärkeintä oli, etten halunnut osallistua lehden myyntiponnistuksiin eli mässäilyyn Jennin ja Saulin yksityisasioilla. Sillä siitähän tässä luultavimmin oli kysymys: saada "asiantuntija" tulkitsemaan runoa ja etsimään siihen piilotettuja merkkejä pariskunnan intiimielämästä. Näin siis arvelen näkemättä itse puheena olleita runoja.

Kuvio on monella tapaa jännä. Toimittaja, joka kaikesta päättäen oli itsekin nuori nainen, kertoi saaneensa aiheen soittaa nimenomaan minulle toimituspäällikkönsä, entisen pomoni Markku Virkkalan neuvosta. Näinhän se menee. Toimittaja parka on vain esimiehensä asialla, eikä näin ollen ole vastuussa siitä mitä seuraavan päivän lööpeissä lukee. Eikä vastuussa ole myöskään lehden johto. He vain ideoivat aiheita ja jakavat tehtävät alaisilleen perustaen toimintansa sille oletukselle, että tottahan puhemiehen nuorikon uusi runokokoelma on niin merkittävä asia, että siitä on kerrottava. Näin toteutuu vanha, itseään ruokkiva fraasi siitä, että joku asia on kaikkien huulilla koska se on kaikkien huulilla.

Itsäni tietysti harmittaa eniten se, että vaikka suhtaudun runouteen vakavasti, en haluaisi kuulostaa tylsältä ja tärkeilevältä. Sitä paitsi, kustantajan (Savukeidas) makuun luottaen on oletettavaa, että runot olivat hyviä. Olisihan se ollut hienoa päästä kehumaan toisen tekemisiä.

Saa nähdä, onnistuiko toimittaja paremmin jonkun toisen kohdalla. Itse kieltäydyin yhteistyöstä tässäkin asiassa, enkä suostunut nimeämään toimittajalle ainuttakaan kommentaattoriehdokasta. Se on kuitenkin varma, että juttu syntyy. Joku sanoo aina jotakin.