What's up, Bob?

Tänään tulleen uutisen mukaan vanha rakkauteni Bob Dylan julkaisee uuden levynsä Together Through Life huhtikuussa. Uutisen tiimoilta julkaistiin haastattelu, jossa Dylan puhuu siitä miten kuulijat ovat suhtautuneet hänen tuotantonsa eri vaiheisiin:

"Some people preferred my first period songs. Some, the second. Some, the Christian period. Some, the post Colombian. Some, the Pre-Raphaelite. Some people prefer my songs from the nineties. I see that my audience now doesn’t particular care what period the songs are from. They feel style and substance in a more visceral way and let it go at that. Images don’t hang anybody up. Like if there’s an astrologer with a criminal record in one of my songs it’s not going to make anybody wonder if the human race is doomed. Images are taken at face value and it kind of freed me up."

Viimeinen virke kuulostaa oikealta. Taiteilijasta tuntuu vapauttavalta, kun hänen luomansa kuvat otetaan sellaisenaan, ilman että niiden "merkitys" selitetään kuoliaaksi. Kuva itse ei sellaisesta kärsi, selittäjä kärsii. Runojen lukijana minua ei kauhistuta katsoa tarkemmin, katsoa vielä kerran uudestaan, mutta en myöskään turhaannu, jos kuva ei piirrykään tarkasti, paljasta kaikkia salaisuuksiaan. Saatamme kutsua sitä negatiiviseksi kyvyksi, rohkeudeksi sietää epävarmuutta, häiritseviä jakojäännöksiä, mitä vielä.

Dylanin perustelut: "Well for instance, if there are shadows and flowers and swampy ledges in a composition, that’s what they are in their essence. There’s no mystification. That’s one way I can explain it."

Bob revisited

Kuuntelen elokuvan I'm Not There soundtrackia, joka sisältää uusia tulkintoja Bob Dylanin vanhoista ja vähän uudemmista klassikoista. Eddie Vedder, Sonic Youth ja Richie Havens vetävät heti kärkeen upeat esitykset, puhumattakaan Jim Jamesista, jonka "Goin' to Acapulco" on järisyttävän kaunis. Levy on jälleen muistutus siitä, kuinka hieno säveltäjä tämä runoilija on.

I'm going down to Rose Marie's
She never does me wrong.
She puts it to me plain as day
And gives it to me for a song.

PS. Kappas, hieno akrostikon, tuossa.

PPS. Tämähän on aivan käsittämättömän kaunista musiikkia. Nuoret ja vanhat, tutut ja tuoreet äänet esittävät laulunsa herkkyydellä, jollaista harvoin tapaa. Vanhat, tutut biisit kuulostavat siltä kuin mailmaan olisi luotu jotakin uutta.

Baby Blue

The carpet, too, is moving under you

Katselen tai oikeammin kuuntelen, kun Nelonen esittää taltiointia Bob Dylanin legendaarisesta esiintymisestä Newportin folk-festivaaleilla enemmän kuin neljäkymmentä vuotta sitten. (Kuuntelen siksi, että nykyään televisioni kestää lämmetä yli puoli tuntia ennen kuvan ilmestymistä.) Olen kuullut ja nähnyt nuo esitykset lukemattomia kertoja, mutta joku ihme niissä on, että ne sykähdyttävät joka kerta. Sykähdyttivät jo silloin kun en vielä ymmärtänyt mitä sanottiin, vaan keskityin kuuntelemaan miten se sanottiin.

Subterranean Homesick Blues (2x4 version)