on toiselta puolelta kukka
kauniin sfinksin

siellä missä taivas
sininen kuin meri on

ja mukana mies
ja sydämellä yksi suu

Be careful what you wish for

Joku googlasi sanan "isotissi" ja löysi tämän runoni vuoden takaa:

Tammikuinen tarina

Yön ääni on iso tissi ja toinen,
sateen suru kädellisten puserossa.

Pian kylpee lintu vesissä,
mutta tuulee orvokkeja merelle.

Vuosi lienee riittävän pitkä aika runon irrota tekijästään. Itselläni ei ole pienintäkään käsitystä tai muistikuvaa siitä, mistä runo on lähtenyt liikkeelle. Julkaisutiedoista (la klo 00:08) päätellen olen istunut yksin kotona ajatellen aistimaailman ihanuuksia. En moiti tekijää, enkä juuri runoakaan. Ei parannu maailma tällaisista, kunhan auttavat kuluttamaan ikuisuutta. Erityisesti pidän viimeisen rivin täytesanasta "mutta", joka lienee kerrankin löytänyt paikkansa.

Edit: Salaisuuksilla on tapana selvitä, niin tässäkin tapauksessa. Riitti, kun vilkaisin mitä olin kirjoittanut luontoa kuvailevaan vuosiprojektiini kyseisenä iltana:

Talitiainen piipittää yön pimeydessä. Heti perään toinen vastaa sille jostain kauempaa.

Englanniksi talitiainen on "great tit", siis "iso tissi", jos hiukan mukaillaan:

A great tit keeps calling in the middle of the night. Soon enough, a second tit answers.

Niin, että sellaista. Siis puhdas luontokuva, sydämen asialla. End of story.

Tekee nousut ja laskut
yhtä pitkiksi.

Pimeässä olet yksin
marja suussa.

Muinaisajan maailmankuva

Maapallon tutkii niin kuin ihmissuku kohtalonsa heittämä.
Mantujen samoillessa tutustuu hämärin kuvitelmin.
Pitkiin aikoihin kulunut näköpiiri pysyy ahdasrajaisena.
Tutkimuksen laskee kiertotähden tuntemukselle.

Muinoin kuvittelin maata levyn keskipisteen itsestä.
Tällaiseen on välittömästi havainnoksi annettu kuva.
Jos seisoi tasangon tai vuorta, näkee pyöreää maassa.
Joka kaukaa meistäkin päättyisi taivaan rantaan.

Yltämme kaartui taivas, reunat näköpiirimme rajalta.
Tässä maailmankuvassa tapaa kaikki muinaiskansat.
Sitä ilmensi Vanha testamentti eräissä lauseissa.
Itse keskipisteen, ympäriltä tuntemattomat, tienoot.

Välitilinpäätös

Tulostin ja luin tänään melkein kaikki vuoden aikana kirjoittamani ja pääasiassa Lyhyttavaraliikkeessä julkaisemani runot, siis ne jotka ovat syntyneet Vapaitten käsien jälkeen. Se on melkoinen nippu, parisensataa runoa. Jotkut runot muistin, muistinpa hyvinkin, mutta yllätykseni oli melkoinen kun suurimmassa osassa tapauksia tunsin lukevani täysin vierasta tekstiä. Olenko minä todella kirjoittanut nämä? En ole kuitenkaan huolissani, päinvastoin. Kokemus saa minut edelleen vakuuttuneeksi, että ponnisteluistamme huolimatta me emme hallinnoi omia runojamme.

Naisen huoneessa tuuli,
valolta jäi näkemättä.

Hevoskastanja kukkii mutta mistä hyvästä
meistä tulee runollisia olentoja.
Kun katson sinuun silmilläni ei ole aikaa piiloutua.

Menneet hidastettuna,
eikä itse tarvitse tehdä mitään.

Jakaa suorat murheensa
lintuja laulattamalla,
varhaisia töitä kuolemasta,
jos on toukokuu ja aikaa.

Näytät itsesi.
Kuusi vaatetta.

Viisi aistia.
Laske vaikka.

Olemme näin.
Näet vielä.

En tiedä missä kätesi ovat,
tähdet pimeänsä sisässä,
lintu tuulessa lintunsa luokse.

Kuoleman vuoksi täällä nyt,
miten haluatte minun elävän.

Mikä minun on, nyt ja aina,
jossain, toisin, muualla.

Saanhan minä vapauksia,
menen pidemmälle kuin kerron.

Kävelee rei’ikkäässä maailmassa,
jokaisella kivellä sama nimi.

Taivas sininen tai pelkkä taivas,
puu puu ja keltainen pallo.

Enkö tehnytkin ma kaiken yksin,
kivenkin, joka kääntää asiat.

Läpinäkyviä lintuja laulattaa
minne käynkin maailmassa

hölmö ei erehdy millaista on
hurjan päässä keksintä

hulluus intohimoinen väkevä
hameetta ja hameen alla

pääsyaukot ihmisväen iloihin
tänään entäs huomenna?

Halunnut, tiennyt
tekemällä.
Toista, toista puhetta.

Sextus Prop.

harmiensa koko hidasaskel ole iäistä edessä kukitetut
koni lankuista rynnäkön vesien tuskin veräjät

joudun parissa vaille kiveä lauluni aikaa vaeltavat
mielensä varustukseksi lähti vettä sävelmän

laumana nuoret laajat tarhani pörhöllään huou silti
tanssilaululleni onnekkaat korvansa kalliit

naarmuja pyramidit malliin kirkasta polttaa rakosiin
kuoloton nimi liekki täristää ne tähtiin

lojumassa lyyrastani istunut keihäästä minua joi jo
hanhien tuijotti teet puusta hölmö kuka

rattain vihkoasi tekstisi kirnuta pyörien raiteiltaan
ahtaalla osoitti savea tipuset punattuina

seurue kietoi kielille ruusuja pahastuneena korske
torvin metsässä virtaa riehan pään jekku

Vaella luu sydämesi perässä,
pimeä on pitkä varjo,
vain ajalta on muisti loppu.

Huoneet joissa olen nukahtanut
ja vuoroin nukahtanut.

Koti maailmassa jatkuu,
yöt tekemättä.

Muodostaa. Muodostan. Hmm.
Mitä tapahtuu?

Odotti, muisti itseään,
pimeätä aikaa, ilman minuutteja.

Valon valossa yksinäisin kuu
ja puulla höyhenensä.
Hengittää tästä, tästä ja tästä
ilman toista sydäntä.