Kirjallisuuden Spotify

Ryhdyin Spotifyn maksavaksi asiakkaaksi ja tajusin tehneeni elämäni kaupat. Noin sadalla kahdellakymmenellä eurolla vuodessa saan kuunnella musiikkia niin paljon kuin sielu sietää. Ja vaikka palvelun musiikkikirjasto ei olekaan täydellinen, silti yksittäisiä ”kappaleita” sen valikoimassa on jo nyt ”miljoonia” ja niitä tulee lisää 10 000 biisin päivävauhdilla.

Pyörittelipä hintaa miten tahansa, se tuntuu olevan enemmän kuin kohdallaan. Samalla summalla saisin kaupasta puolen tusinaa cd-levyä tai iTunesista ladattuna tuplaten saman määrän. Sen sijaan nyt levyhyllyssäni on sanotaanko miljoona pitkäsoittoa – tai ainakin enemmän musiikkia kuin ikinä ehdin elämäni aikana kuunnella.

Merkittävä, historiallinen ero tässä on se, että Spotify ei myy tavaraa vaan musiikkia (tai ehkä pitäisi sanoa ”aikaa”). Vaikka tavallaan ”omistan” koko Spotifyn musiikkikirjaston, en voi rohmuta sitä itselleni. Tämän takaa se, että palvelu soittaa musiikkia biisin kerrallaan, mutta myös ihmiselämän rajallisuus. Koska musiikkia kuunnellaan sarjassa, ei rinnan, liian tai ylimääräisen musiikin omistamisesta ei ole mitään hyötyä. Sitä paitsi eräänlaisen absoluuttisen rajan muodostaa se, että vuorokaudessa on vain 24 tuntia – musiikkia ei voi kuunnella loputtomasti.

Palvelun ansaintalogiikasta tiedetään, että se perustuu sekä mainostuloihin että premium-asiakkaiden suorittamiin kuukausi- tai vuorokausimaksuihin. Sopimukset musiikin jakamisesta Spotify tekee levy-yhtiöiden kanssa, mikä lienee kaikin puolin kätevämpää kuin yksittäisten artistien kanssa neuvotteleminen. Se, miten rahavirrat kanavoituvat itse tekijöille, ei ole tiedossani, mutta arvelen että sellainen virta on kuitenkin olemassa. Ja kuten kokemuksesta tiedetään, musiikin jakaminen ilmaiseksi tai ainakin melkein ilmaiseksi edistää artistien muita tuloja: levyt menevät kaikesta huolimatta kaupaksi, ja musiikki houkuttaa faneja ostamaan keikkalippuja ja katteeltaan verrattomia oheistuotteita.

Mitä muuta Spotifyn liikeidealla voitaisiin myydä? Elokuvia varmasti, kunhan tarpeeksi nopeat yhteydet yleistyvät ja neuvottelut tulonjaosta saadaan ratkaistuksi. Mutta entä kirjallisuus? Missä viipyy se palvelu, josta saa kympillä kuussa niin paljon luettavaa kuin oma lukunopeus ja tämä yhteinen, rajallinen aika sallivat?

Sellaista palvelua ei ole aivan pian odotettavissa, vaikka Googlen aloittama projekti koko maailman kirjallisuuden skannaamiseksi siihen suuntaan tuntuisi viittaavan.

Esteitä on ainakin pari. Ensinnäkin kirjailijayhteisön (ainakin osittainen) vastustus. Taiteilijakunnan kustantavaa porrasta kohtaan tuntema epäluulo on sitkeässä, eikä se laiva tunnu kääntyvän ketterästi ainakaan kirjailijoiden tapauksessa. Sietäisi kuitenkin ottaa mallia musiikintekijöistä, jotka oppivat nopeasti hyödyntämään uutta tekniikkaa. He tajusivat, ettei perinteinen musiikkibisnes ole ainoa tapa ansaita. Miksi tyytyä toimimaan kustantajien ja kirjakauppojen vanhoiksi käyneillä ehdoilla? Kirjailija omistaa teostensa tekijänoikeudet joka tapauksessa ja saa siten paketoida ja kaupata niitä niin kuin haluaa kustantajastaan välittämättä – miksi hän ei siis ryhtyisi kehittämään uusia tapoja ansaita työllään, etsimään uusia jakelukanavia ja yhteistyön keinoja, tai vaatimaan sellaisia omalta kustantajaltaan?

Toinen este liittyy lukijoihin ja heidän mielihaluihinsa. Sanotaan, että lukija haluaa yhä kirjansa kirjan muodossa. Hän haluaa hypistellä kirjaa esineenä, hänellä on siihen fetisistinen suhde. Olkoon niin, mutta veikkaan että tämäkin suhde arvioidaan uusiksi, jos ja kun uudet, elektroniset lukulaitteet lyövät itsensä läpi. Mutta veikkaan myös, että kymmenen euron kuukausimaksu tulee pian olemaan ohittamaton tarjous, jos sillä hinnalla pääsee penkomaan koko maailman kirjavarastoja, selailemaan yksittäisiä teoksia juuri sen itselleen tärkeän nimikkeen löytämiseksi ja lataamaan sen omalle lukulaitteelleen. Ja onhan lisäksi uuden tekniikan mahdollistama tarvepainatus niille, jotka haluavat yhä kirjansa kirjan muodossa.

Bisnesmalli saattaa kaivata yksityiskohtien viilausta, mutta on periaatteessa valmis. Perustetaan Spotifyn mallia seuraava palvelu, johon kustantajat liittyvät tarjoamalla kirjailijoidensa tuotteita luettavaksi korvausta vastaan. (Suuria kuluja ei synny, koska tekstit ovat jo valmiiksi digitaalisessa muodossa.) Jatkan ajatuskoetta: Teoksen lukeminen yrityksen palvelimelta sisältyy hintaan. Sen sijaan, jos yksittäisen kirjan haluaa ladata lukulaitteelleen ”omaksi” tai pod-tekniikalla edelleen tulostettavaksi, suoritetaan erillinen, muutaman euron suuruinen lisämaksu. Tarvepainajaksi voisi ryhtyä periaatteessa kuka tahansa: valittu teos tilataan verkossa ja se lähetetään lähimpään kirjakauppaan, kioskiin tai muuhun korttelipainoon tulostettavaksi. Viime mainituissa tapauksissa kirjailijan ja kustantajan laskutus tapahtuu verkossa suoritettavan tilauksen yhteydessä. Sen sijaan painaja saa hinnoitella työnsä vapaasti keskinäisen kilpailun huolehtiessa hintatasosta. (Se, miten estetään tarvepainattajaa myymästä kirjoja ohi laskutuksen, edellyttää totta kai miettimistä.)

Uusi malli ei tietenkään lopeta perinteistä kustannustoimintaa tai kirjakauppamyyntiä, ainakaan kertarysäyksellä. Sen sijaan on ilmiselvää, että uudet tekniikat ja niiden myötä syntyvät jakelutavat kasaavat paineita molempien suuntaan.

Mitä tämä tarkoittaisi numeroina ja euroina? Satatuhatta palvelun tilaajaa Suomen kokoisessa maassa ei tunnu mahdottomalta luvulta. Se tekisi pelkästään kuukausimaksuina toistakymmentä miljoonaa euroa vuodessa. Sen päälle tulisivat tietysti ladatuista tai painatetuista teoksista kertyvät tulot, minkä uskoisi kasvattavan summan kaksinkertaiseksi. Se ei ole valtava summa, mutta lähentelee jo kymmentä prosenttia alan kokonaismyynnistä (292 miljoonaa euroa vuonna 2008). Toisaalta nämä ovat erittäin kustannustehokkaita euroja, koska suuria investointeja ei tarvita.

Ja mitä tämä kaikki merkitsee? Toistan vielä, äärimmilleen yksinkertaistaen: Ahkera lukija saisi älyttömästi luettavaa entistä paljon, paljon halvemmalla.*) Kustantajat hyötyisivät, koska suuria satsauksia kirjojen painamiseen ja logistiikkaan ei tarvita. Kirjakauppojen neliömäärät pienenisivät, myös suhteellisesti, koska entisen kaltaisia suuria kirjavarastoja ei tarvittaisi, sen sijaan uutta liiketoimintaa syntyisi esimerkiksi tarvepainatukseen sijoittamalla. Kirjailijat hyötyisivät uudesta mallista, koska heille maksettu osuus kirjan hinnasta voitaisiin neuvotella nykyistä huomattavasti korkeammaksi, jopa 50 prosenttiin asti.

Ymmärrän, että hahmottelemani malli on keskeneräinen ja sisältää runsaasti avoimia kysymyksiä. Mutta malli se on joka tapauksessa, ja sellaisia tullaan ilman muuta tarvitsemaan, kun muutospaineen alla toimiva kirja-ala miettii tulevaa kohtaloaan.


*) Mietin tässä seuraavaa: Moni ahkerakin kirjallisuuden harrastaja jättää kirjan kokonaan ostamatta, koska 30 euron hinta yhdestä romaanista on kohtuuton, kohtuuton esimerkiksi siihen nähden kuinka monta kertaa kirja lopulta luetaan. Toisaalta sama ahkera harrastaja lukee (tai lukisi) mielellään esimerkiksi 20 romaania vuodessa. Mutta onko hän valmis maksamaan 600 euroa siitä, että ainakin osa hankinnoista osoittautuu pettymykseksi? Tuo 600 euroa on tietysti myyvän osapuolen kannalta houkutteleva summa, mutta uskon että vastaava tuotto olisi saavutettavissa toisinkin, kuten yllä hahmottelemani malli osoittaa.

Kaikkihan sitä tekevät

Omassa asiassaan on kieltämättä outo ja hämmentävä puhua, mutta sallittakoon muutama sana uusimmasta, tänään ilmestyneestä teoksestani Così fan tutte.

Kysehän on teoksesta tai teostyypistä, jollaisen julkaiseminen ei olisi tullut kysymykseenkään ainakaan siinä kustannusilmastossa, jossa aikanaan neljännesvuosisata sitten aloittelin runoilijanuraani. Enkä nyt puhu pelkästään teoksen "uskalletusta", pornografisesta sisällöstä, vaan siitä historiallisesta tilaisuudesta, jonka print-on-demand-kustantaminen tarjoaa. Siis siitä, että on mahdollista keksiä idea, toteuttaa se ja saada lopputulos julki melkein saman tien.

Tällainen julkaisemisen tapa järisyttää runoilijantyön mutta myös vastaanoton perusteita. Se, mitä julkaisemme, ei enää pohjaa sille ajatukselle, että taiteilija uskaltaa näyttää vain salonkikelpoiset teoksensa, että hän kokoaa temaattisesti tai muuten yhteneväiset aikaansaannoksensa ja esittelee ne siististi yhteen saatettuna. On mahdollista julkaista pamfletteja, huutoja, luonnoksia, manifesteja, eksperimenttejä. Tämä rohkaisee jatkuvaan tekemiseen, runolliseen elämäntapaan, ja nostaa etusijalle itse luomisen prosesseja lopputuotetta korostavan teoskeskeisen ajattelun sijaan.

Uusi julkaisemisen tapa aiheuttaa painetta lukijoiden ja etenkin kriitikoiden suuntaan, ja hyvä niin. Kuka on se lukija ja mikä on se lehti, joka pysyisi esimerkiksi Jukka-Pekka Kervisen tuotannon perässä?

Perinteinen kustannustoiminta jos mikään on perustettu systeemille, jossa vallitsee kirjailijan, kustantajan ja kriitikkokunnan näennäisen siisti ja tasaveroinen kolmiyhteys. Ja katin kontit. Kuka sellaisessa haluaa ollaa mukana? Kuka tosissaan haluaa olla mukana järjestelmässä, jossa ensin mainittujen on tyydyttävä jälkimmäisten pöydältä putoaviin murusiin?

Ainakin minä nautin täydestä sydämestäni tästä uudesta vapaudesta.

Sen vapauden yhtenä ilmentymänä on nyt saatettu julki Così fan tutte. Ajattelin ensin teokselle nimeksi "Sex" tai "Seksi", mutta luovuin edellisestä koska suunnitelmissani on tehdä siitä myös englannin- ja ruotsinkieliset versiot, jälkimmäisestä siksi, että suomenkielinen sana ei aivan kata samoja merkityksiä kuin anglosaksinen vastinparinsa. Aivan viime metreillä päähäni pälkähti nimetä se yllä olevan otsikon mukaisesti, mutta sitten kustantajani Leevi Lehto kehotti kallistumaan italiankielisen version kannalle. No, mikä ettei. Mikä kelpasi Mozartille, kelvatkoon myös minulle.

Sananen vielä sisällöstä. Vaikka koko teos perustuu (yhtä lausetta lukuun ottamatta) muiden ihmisten fantasioille seksistä, olisi mielestäni ollut "väärin" jos teoksen sisältö ei periaatteessa voisi olla minun kuvitelmaani. Sen tähden fantasiat ovat (ainakin periaatteessa) jos eivät perusvaniljaa, niin ainakin perusheteromeininkiä joillakin "rohkeammilla" haaveilla höystettynä.

Tuon yhden omatekoisen lauseen lisäksi (mikä se on, sitä en paljasta) panin itseni peliin myös toisella, merkitsevällä tavalla. Tekstin sekaan on sinne tänne siroteltu hajavirkkeitä kirjoista ja romaaneista, joita luin enemmän tai vähemmän hikisin käsin teini-ikäisenä, siis jotakuinkin neljä vuosikymmentä sitten. Seksifantasiat eivät ole ainoastaan fantasioita; iso osa seksuaalisuuttamme ja seksuaalista historiaamme on niissä.

Oi, seikkojen suloa, kuten M. A. Numminen huudahtaisi.

Kansakunta täynnä runoilijoita

The same social forces that are creating pressures on the book industry are having an impact on society at large – they register as rising demands upon time and the decline of literacy overall. What a curious moment in history to have more poets than ever before. And more good poets at that. One sometimes imagines that we will soon become a nation of poets, but simultaneously a nation without readers.

Ron Sillimanin blogista napattu sitaatti on merkille pantava tänään kustannusmaailmaa ravisuttaneen uutisen valossa ja muutenkin. Kustantamot ovat pakotettuja reagoimaan ihmisten ajankäyttöä koskeviin vaatimuksiin ja kirjallisuusharrastuksen vähenemiseen yleensä. Niin kuin olemme saaneet havaita, syntyy sekä uusia kustantamoja että uusia kustantamisen konsepteja. Kun yhä harvemmat menestysteokset kiinnostavat yhä harvemmaksi käyviä lukijoita, raskaalla koneistolla operoivat kustantamot eivät enää selviä. Bulkkituotteet eivät enää pysty vetämään perässään vähälevikkistä kirjallisuutta, sitä josta kirjallisuuden monimuotoinen kokonaisuus muodostuu ja jonka tekijöistä tulevien menestyteosten luojat kasvavat. Suurten kustantamoiden valtava nimikevaranto jää kesannolle, ne eivät kykene hyödyntämään pitkää häntäänsä.

Sitaatin loppuosa liittyy asiaan. On silmin havaittava paradoksi, että samaan aikaan kun lukuharrastus tuntuu hiipuvan, kirjallisuus itse elää kultakauttaan. Koska viimeksi meillä on ollut yhtä virkeää runoutta, näin monta loistavaa runoilijaa. Kuten Silliman toteaa, pian elämme tilanteessa, jossa kaikki kirjoittavat mutta juuri kukaan ei enää lue. Asiaan pitäisi saada muutos. Pannaan sitten suu säkkiä myöten ja otetaan henkilökohtainen vastuu. Omalla kohdallani se merkitköön, että toteutan viimein pitkäikäisen ajatukseni. Eli perustan blogin, johon kirjaan päivittäiset lukukokemukseni. Luen joka päivä, miksen siis tekisi havaintoja lukemastani. Antakaa minulle muutama päivä.

Ntamosta ja ntamisesta yleensä Juri Nummelin Turun Sanomissa ja Silja Ylitalo Turun Ylioppilaslehdessä.

Oi, onnea!

Uutta mielenkiintoista kirjaa ilmestyy koko ajan, nyt vuorostaan Ankkurilta, joka on julkaissut Outi-Illuusia Parviaisen esikoisen nimeltä memo. Niin kuin Mikael sen jo taiten laittoi, kiitos ja onnittelut kauniista kirjasta, Illuusia!

En tiedä kuinka vanhan maailman käyttäytymiskoodien mukaisesti korrektia on puffata kirjoja, joilla on sama kustantaja kuin puffaajalla itsellään (jonka nimi sitä paitsi mainitaan kehuttavan teoksen kiitoksissa), mutta teen sen joka tapauksessa, koska tapauksella on mielestäni yleisempääkin merkitystä. Ensinnäkin pienet marginaalikustantamot (tai marginaalikirjallisuuden julkaisijat) ovat pikku hiljaa hivuttautuneet sellaiseen asemaan kirjallisuutemme kentällä, ettei niitä voi enää sivuuttaa merkityksettöminä. Ne ovat varteenotettavia pelureita. Ja toisekseen, sen perusteella mitä olen vedoksia nähnyt ja sisältöä netissä päässyt kurkistamaan, memo on paitsi sisällöltään myös ulkoisesti erilainen runoteos.