Kritiikkikeskustelun välitilinpäätös

Tähän mennessä käyty runokritiikkikeskustelu tuottaa skenaarion, jossa on kaksi toimintamallia.

Helsingin Sanomat

Nurkkaan ahdistettu koljatti on tukalassa paikassa, eikä kunniakasta pakotietä sille ole välittömästi näköpiirissä. Lehti ei voi eikä aio tunnustaa virheitään, koska sellainen ei kuulu journalismin kulttuuriin yleensä eikä valtamedian käytökseen erityisesti.

Mikä tahansa välitön myönnytys olisi lehden taholta suuri ihme. Niinpä uutta, erillistä arviota Timo Harjun kokoelmasta – saati linjan tarkistusta suhteessa uuteen suomalaiseen avantgardeen – ei kerta kaikkiaan ole luvassa. Siihen on vain sopeuduttava.

Sen sijaan en pidä mahdottomana, että lehti parantaa tapojaan tulevaisuudessa. Olisi aika merkillistä, jos lehti ei olisi oppinut mitään saamastaan palautteesta. Kun pöly tästä laskeutuu, saatamme jo piankin lukea paremmin kirjoitettua ja paremmin mietittyä kritiikkiä Helsingin Sanomain arvostelijoilta. Lehden ja sen kriitikkojen ammattiylpeys edellyttää sitä. Ehkä jo alkuvuodesta saamme lukea aihetta käsittelevän laajemman juttusarjan.


Runoyhteisö

Helsingin Sanomain virheet, laiminlyönnit ja pöyhkeä asenteellisuus on nyt osoitettu, eikä täsmennyksiä tai lisävaatimuksia enää tarvita. Kritiikki on esitetty lavealla rintamalla, kiihkottomasti perustellen (meikäläistä ehkä lukuun ottamatta) ja kyllin arvovaltaisilta tahoilta. Ja mikä tärkeintä, kannanotot on tehty avoimesti omalla nimellä, asiaa vaan ei asemaa tai omaa etua korostaen. Lehden suuntaan mitään ei ole enää tehtävissä.

Tästä eteenpäin korostuu se, mitä runoyhteisö (runoilijat, kriitikot, kustantajat, lukijat) tekee omalla tahollaan. Se kirjoittakoon, lukekoon, julkaiskoon ja kustantakoon ylpeänä ja oman arvonsa tuntien aina vain parempaa, tärkeämpää, rohkeampaa runoutta – pikkusieluisista ja tärkeilevistä räksyttäjistä piittaamatta. He eivät ole meidän huomiomme arvoisia. On heidän tehtävänsä hankkia takaisin menettämänsä kunnioitus.

Vielä muuan keino ja välttämättömyys. Ostakaamme itse kukin uutta runoutta. Osoittakaamme myös teoilla, kuinka tärkeää se on.

Systeemin ehdoilla

Helsingin Sanomain "vastaus" kritiikkikeskusteluun ja sille esitettyihin vaatimuksiin oli juuri sellainen journalistinen mitättömyys kuin odottaa sopi: typerä, vastapuolta halveksiva ja pelkurimainen.

Toisaalta oli myös aivan turha odottaa, että iso peto noin vain paljastaisi pehmeän vatsapuolensa jonkun räksyttävän pikku rakkikoiran edessä.

Kliseillä jatkaakseni: sitä saa mitä tilaa. Jos ryhtyy vaatimaan reilua peliä isommalta vastustajalta, saa varautua siihen että joutuu suostumaan sen asettamiin sääntöihin.

Valinnat on tehtävä. Jos haluaa mukaan HS:n ylläpitämään kritiikkileikkiin, sanellut ehdot on nieltävä. Jos kaipaa ison talon hyväksyntää (olipa kyseessä "oikea" kustantaja tai "oikea" tiedotusväline) on ihan turha toivoa itselleen erikoiskohtelua. Pelin sääntöihin on vain yksinkertaisesti alistuttava.

Toinenkin, maanalainen vaihtoehto on, systeemin ulkopuolelle jättäytyminen. Se on ehkä kylmä ja karu valinta, mutta eipähän tarvitse tehdä pahaa mieltä ja huonoa omaatuntoa aiheuttavia kompromisseja.

Kuten Bob Dylan sanoo, systeemin ulkopuolella eläminen edellyttää jotain, mihin sen piirissä toimivat eivät ikinä pysty: "To live outside the law you must be honest."

Mitä tekee Helsingin Sanomat?

Helsingin Sanomien pöyristyttävä, röyhkeä ja piittaamaton vaikeneminen on oikeastaan täysin ymmärrettävä reaktio. Kyse on nimittäin paljon, paljon muustakin kuin siitä, että viisi esikoiskirjailijaa on tullut kaltoin kohdelluksi.

Lehteen kohdistettu syytösten lista on pitkä, ja niihin vastaaminen on monisyinen, moniaalle ulottuva vyyhti. Toimitus tajuaa, ettei se selviä tästä normaalin käytännön mukaisesti, toisin sanoen julkaisemalla jonkinlaisen ympäripyöreän ja vastapuolta irvailevan vastauksen, jossa sohitaan sinne tänne ilman, että mitään tulee oikeastaan ratkaistuksi.

Luettelen seuraavassa joukon kysymyksiä, joihin lehti vastauksessaan joutuisi ottamaan kantaa.

1. Kritiikkien niputtaminen
2. Arvion kirjoittanut kriitikko
3. Toimituksen suhtautuminen uuteen runouteen
4. Toimitukselliset laiminlyönnit
5. Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinto
6. Kulttuurisivujen sisältö ja painotukset

Lista on pelkistetty, mutta erityisen hankalaksi sen tekee, että luetellut asiat liittyvät monin säikein toisiinsa.

1. Normaalissa tapauksessa toimituksen olisi helppo kuitata asia vetoamalla resurssien ja tilan puutteeseen. Mutta pahaksi onneksi sekä arvion kirjoittanut toimittaja että vuorossa ollut käsittelijäporras laiminlöivät tehtävänsä niin karkeasti, ettei lehti voi turvautua tähän selitykseen.

2. Lehti voisi vedota kriitikkojensa riippumattomuuteen mielipiteen ilmaisijoina, mutta tässä tapauksessa ko. kriitikon huolimattomuus ja selkeä leväperäisyys vievät siltä pohjan. Toisaalta on otettava huomioon sekin, että työnantajan on oltava lojaali alaiselleen ja seisottava hänen takanaan – tai annattava hänelle potkut.

3. Ison, heterogeenisen toimituksen estetiikka ei ole yksisuuntainen ja vailla sävyjä. Ihmiset ovat erilaisia, eri-ikäisiä ja kiinnostuneita eri asioista. Joku tykkää perinteisemmästä, toinen on avantgardeen kallellaan. Mutta kyllä isolta kulttuuritoimitukselta sopii odottaa, että se on lähtökohtaisesti kiinnostunut kaikesta uudesta kulttuurin kentällä tapahtuvasta. Ei kai ole ihan mahdoton ajatus, että toimitus julkaisisi jonkinlaisen oman kulttuurimanifestinsa? Tämän ei luulisi olevan kohtuuton vaatimus, koska kaikilla lehdillä kuitenkin on vähintään sisäiseen käyttöön laaditut huoneentaulunsa tms. Joka tapauksessa on varmaa, että linjanvedoista on keskusteltu kiivaasti myös toimituksen sisällä.

4. Laiminlyöntien myöntäminen on vaikeaa, etenkin kun se kohdistuu yksittäisiin henkilöihin. Mutta eikö toimituksen johto voisi ottaa laiminlyöntiä omiin nimiinsä? Jonkun olisi syytä ottaa, sillä useissa kommenteissa vedottiin nimenomaan siihen, että lehti on pettänyt lukijansa, maksavat asiakkaansa.

5. Koko soppa on erityisen hankala juuri sen vuoksi, että Helsingin Sanomat (eikä ainoastaan sen kulttuuritoimitus) on sitonut nimensä ja brändinsä tähän kilpailuun ja sen asialliseen ja uskottavaan läpiviemiseen. Kohu muutaman esikoisrunoilijan ympärillä uhkaa yllättäen koko Sanoma-WSOY:tä ja sen uskottavuutta (mikä ei ole pörssiyhtiölle aivan merkityksetön asia).

6. Kysymys lehden kulttuurisivujen sisällöstä ja painotuksista ja varsinkin siihen kohdistuva kritiikki ei ole voinut jäädä huomiotta lehden ja yhtiön sisällä. Ensinnäkään sivuston sisällön keventäminen ei ole ollut kulttuuritoimituksen esimiehen keksintö, vaan siitä on ilman muuta päätetty korkeammalla tasolla. Mikä merkitsee, ettei linjaa myöskään noin vain muuteta. Helsingin Sanomat on kaikkien muiden printtijulkaisujen tapaan tosipaikan edessä ja se tekee ymmärrettävästi kaikkensa sekä pitääkseen entiset lukijansa että hankkiakseen niitä lisää nuorista – ja siksi sen kulttuurisivut täytetään päivittäin teini-ikäisille ja nuorille aikuisille suunnatusta kevyemmästä aineistosta. Siinä vaakakupissa runous saati marginaalirunous ei paljon paina.

Paljon pointteja jäi varmaan käsittelemättä, mutta tarkoitukseni olikin vain osoittaa, kuinka hankalan ja monisyisen ongelman edestä Helsingin Sanomat on itsensä yllättäen löytänyt.

Kul-pat cut-up

Edes huonon maun ylistys ei kannata jäädä niille sijoille vartoilemaan. Tehokeinot ovat kuitenkin samantyyppiset, häly on virkistävää, että kokoelman sisäänpäin kääntynyt mieli tai "hampaittesi popcorn huulten kulhossa". "Tiedämme hänen hukkuneen veteen muodostuneiden renkaiden vuoksi." Ei kovin innostuneesti kokeilijaan, joka yhdistää Puhekuplissa sarjakuvat, yliviivaukset, tietolaatikot, piirroskuvat, puhekuplat ja säkeet muuttuvat ikään kuin Blomberg.

Edes huonon maun ylistys ei kestä kovin montaa tyylivirhettä. Useissa Helteen runoissa leikillisyys taittuu tuskallisesti väkinäiseksi leikillisyydeksi, tylsäksi työksi - liian usein sellaista kirjallista, kulttuurista tai visuaalista rajapintaa, jossa tekijä haastaa ja niin, että olisi ylipäänsä mahdollista vain siinä tapauksessa, että Tuukka Terho kirjoittaa / on se, että olisi olemassa joku samanlainen kuin puhuja, joka viljelee sellaisia suuhun mahtumattomia sanakonglomeraatteja kuten "kuivausrumpusilmäinen runkkari" tai "hampaittesi popcorn huulten kulhossa". Tuskin. 1984) kokeellista ilmaisua ja myös runoudelle - liian usein vain / hullusta päästä pullon suusta henki- / kummallista sanoin :/ uin anottu." Oivaltavaa? Terhon (s.

Luoma-aho jopa sujahtaa hyvinkin proosarunouden muottiin. 1984) kokeellista ilmaisua ja Ville Luoma-aho taas kirjoittaa kokoelmassa Huulilla, nolo tuul i. Pisimmälle typografisen kikkailun vie Kristian Blombergin (s. Omaperäisyyden tavoittelu johtaa liian usein sellaista kirjallista, kulttuurista tai visuaalista rajapintaa, jossa seka-aineksinen materiaali risteilee myös runoudelle - ja niin, että vain / näin sait nimeksesi ulub / näin sait nimeksesi ulub / sitten epävarmaksi verkoksi jonka on se, että kokoelman sisäänpäin kääntynyt mieli tai oikeammin mielen puute purkautuu masturbaattiseen monologiin, josta lukijan kummalliseen tyhjiöön, jossa seka-aineksinen materiaali risteilee myös typografisesti jäsenneltynä sisältönä. Luoma-aho taas kirjoittaa runoutta uusiksi samarakeistamalla runojensa muodon, jolloin kaikki sanat ja niin, että Blomberg, Terho, Helle, Harju ja ilmaisun jonkinmoinen epäkeskoisuus.

Hän kirjoittaa / hullusta päästä pullon suusta henki- / on hullua kirjoittaa kokoelmassa Huulilla, nolo tuul i. Isompi ongelma on kuitenkin samantyyppiset, häly on vain pienempi. Jos sylkee vastatuuleen, ei nosta näitä säkeitä suosta. "Ulub ulub, tsirp tsirp / niin / torven soittoa." Kyllä on vain itsensä. Useissa Helteen runoissa leikillisyys taittuu tuskallisesti väkinäiseksi leikillisyydeksi, tylsäksi työksi - ainakin lukijalle.

Tuskin. Nämä käsiterunoilijat etsivät usein sellaista kirjallista, kulttuurista tai oikeammin mielen puute purkautuu masturbaattiseen monologiin, josta lukijan on punonut / kummallista sanoin :/ uin anottu." Oivaltavaa? 1984) kokeellista ilmaisua ja Ville Luoma-aho taas kirjoittaa esikoiskokoelmansa sorta valan avaussikermässä: "niin, että Blomberg, Terho, Helle, Harju ja Ville Luoma-aho taas kirjoittaa esikoiskokoelmansa sorta valan avaussikermässä: "niin, että Blomberg, Terho, Helle, Harju tuo uuden runouden palettiin tarinallisissa runokuvaelmissaan vielä monivalintatehtävät ja kosketuspintaa luotaavia esikoiskokoelmia. 1982), Timo Harjun (s.

Pisimmälle typografisen kikkailun vie Kristian Blombergin (s. Tämä ratkaisu imaisee lukijan kummalliseen tyhjiöön, jossa seka-aineksinen materiaali risteilee myös typografisesti jäsenneltynä sisältönä. "Ulub ulub, tsirp / hullusta päästä pullon suusta henki- / torven soittoa." Kyllä on kuitenkin samalla riittävän erilainen kuin samanarvoisiksi. Teemu Helteen runoissa leikillisyys taittuu tuskallisesti väkinäiseksi leikillisyydeksi, tylsäksi työksi - ainakin lukijalle.

On vaikea saada otetta. Näin syntyy esimerkiksi lähes lukukelvoton runokuva Kielisuudelma. Tehokeinot ovat kuitenkin samalla riittävän erilainen kuin puhuja. Tehokeinot ovat kuitenkin samantyyppiset, häly on kuitenkin samalla riittävän erilainen kuin Blomberg. 1984), Teemu Helle pysyttelee päällisin puolin likemmällä runouden kaanonia kuin Blomberg.

1984) kokeellista ilmaisua ja Luoma-ahon (s. Timo Harjun (s. Vuoksi menee toisesta ulos. "Tiedämme hänen hukkuneen veteen muodostuneiden renkaiden vuoksi." Ei kovin runollista. Esikoiskokoelmien laajasta kirjosta kertoo se, että kokoelman sisäänpäin kääntynyt mieli tai visuaalista rajapintaa, jossa pintaväreilystä huolimatta juuri mikään ei kestä kovin montaa tyylivirhettä.

Lipstickistä slapstickiin. 1980) ja tyrmää vain siinä tapauksessa, että parin vahvan vuoden jälkeen uudella runoudella on hauskaa. Terhon (s. Se haluaa lähestyä esteettistä saturaatiopistettä, jossa tekijä haastaa ja säkeet muuttuvat ikään kuin puhuja, joka antaa elämälle - Luoma-aho jopa sujahtaa hyvinkin proosarunouden muottiin.

Edes huonon maun ylistys ei kestä kovin innostuneesti kokeilijaan, joka antaa elämälle - liian ahtaat raamit. Ongelmallista on, että kokoelman sisäänpäin kääntynyt mieli tai "hampaittesi popcorn huulten kulhossa". Toki kokoelmiin mahtuu muutamia aidostikin oivaltavia säkeitä. Jos sylkee vastatuuleen, ei liiku kunnolla. Omaperäisyyden tavoittelu johtaa liian usein vain itsensä.

Terhon ja ilmaisun jonkinmoinen epäkeskoisuus. 1980) ja Luoma-aho eivät riko ehdoin tahdoin rajoja - Luoma-aho jopa sujahtaa hyvinkin proosarunouden muottiin. Terhon (s. Luoma-aho eivät riko ehdoin tahdoin rajoja - Luoma-aho jopa sujahtaa hyvinkin proosarunouden muottiin.

"sylki kuvastuu ensin horisontiksi / hämyinen häkinheiluttaja", Terho kirjoittaa kokoelmassa Huulilla, nolo tuul i. Sinänsä on vain hämärään ilmaisuun. "sylki kuvastuu ensin horisontiksi / niin / näin sait nimeksesi ulub / hullusta päästä pullon suusta henki- / on kuitenkin samantyyppiset, häly on nyt meneillään äänenmurros. Tehokeinot ovat kuitenkin samantyyppiset, häly on punonut / on vaikea suhtautua kovin innostuneesti kokeilijaan, joka on vain hämärään ilmaisuun. 1982), Timo Harju tuo uuden runouden kaanonia kuin Blomberg.

Teemu Helteen (s. On vaikea saada otetta. Näin syntyy esimerkiksi lähes lukukelvoton runokuva Kielisuudelma. Isompi ongelma on virkistävää, että olisi olemassa joku samanlainen kuin puhuja. Jos sylkee vastatuuleen, ei nosta näitä säkeitä suosta.

1984), Teemu Helteen runoissa leikillisyys taittuu tuskallisesti väkinäiseksi leikillisyydeksi, tylsäksi työksi - liian usein vain itsensä. Timo Harjun (s. Vuoksi menee toisesta ulos. "Tiedämme hänen hukkuneen veteen muodostuneiden renkaiden vuoksi." Ei kovin runollista. "Tiedämme hänen hukkuneen veteen muodostuneiden renkaiden vuoksi." Ei kovin montaa tyylivirhettä.

Tämä ratkaisu ei kestä kovin montaa tyylivirhettä. "Ulub ulub, tsirp / Mimosa Mimesis / on vain siinä tapauksessa, että Blomberg, Terho, Helle, Harju tuo uuden runouden kaanonia kuin samanarvoisiksi. "Ulub ulub, tsirp / on virkistävää, että olisi olemassa joku samanlainen kuin puhuja, joka antaa elämälle - ainakin lukijalle. Sinänsä on vain sanoja ja Luoma-aho eivät riko ehdoin tahdoin rajoja - ainakin lukijalle. 1975), Tuukka Terho ja vastaan haraten perinteiseen käsitemaailmaan, joka antaa elämälle - Luoma-aho taas kirjoittaa runoutta uusiksi samarakeistamalla runojensa muodon, jolloin kaikki sanat ja Ville Luoma-ahon kokoelmien ongelmana on nyt meneillään äänenmurros.

1975), Tuukka Terhon (s. Teemu Helteen (s. 1984) kokeellista ilmaisua ja Luoma-aho taas kirjoittaa / on vaikea saada otetta. Timo Harjun (s. Näin käy valitettavan harvoin näissä kokoelmissa, koska monologi jää lähinnä hermeettiseksi varjonyrkkeilyksi, jossa seka-aineksinen materiaali risteilee myös runoudelle - ja luode tulee toisesta ulos.

1984), Teemu Helle pysyttelee päällisin puolin likemmällä runouden kaanonia kuin puhuja. Pisimmälle typografisen kikkailun vie Kristian Blombergin (s. Se haluaa lähestyä esteettistä saturaatiopistettä, jossa seka-aineksinen materiaali risteilee myös typografisesti jäsenneltynä sisältönä. Omaperäisyyden tavoittelu johtaa liian ahtaat raamit. Uljas, uusi runous pyrkii dekonstruoimaan arkikokemukset ja ilmaisun jonkinmoinen epäkeskoisuus.

Uhrit ja syylliset

Koska eilinen kritiikkikeskustelu näyttää laantuneen, en näe enää syytä olla saattamatta julki HS:n verkkosivuille lähettämääni mutta julkaisematta jäänyttä kommenttiani. Ainakin toivon, että päätökseni hälventää sen johdosta mahdollisesti syntyneitä spekulaatioita:

Jukka Petäjän kirjoittamaa ja HS:n julkaisemaa sylkäisyä voi syyttää monesta, mutta ei sentään ihan kaikesta. Pieneen tilaan on saatu mahtumaan ihan kohtuullinen joukko niistä epä- ja ennakkoluuloista, joita uutta suomalaista avantgarderunoutta ja sen julkaisukanavia kohtaan yleisesti tunnetaan.

Tämänkaltaiset avoimen vihamieliset ja halveksuvat reaktiot eivät tule tyhjästä, vaan nousevat vääjäämättä esiin taiteen murroskohdissa, eräänlaisena turvallisuushakuisena voimana outoa ja vaarallista kohtaan.

Älkäämme siis suoko kriitikolle sitä tunnustusta, että hän olisi keksinyt kaikki ajatuksensa omasta päästä. Hän on ehkä omaa katkeruuttaan kostava ”syyllinen” mutta myös monen hiljaisen myötäilijän puolesta itsensä alttiiksi asettanut ”uhri”.

Karri Kokko
ntamon ja poEsian julkaisema kirjailija

Kuten näkyy, tekstihän on kiltti kuin mikä, eikä mielestäni yhtään sen ankarampi Petäjää kohtaan kuin muut, läpi päässeet kommentit. Tämä saa arvelemaan, että todennäköisesti julkaisematta jätettyjä kannanottoja on ollut muitakin.

Jokin tässä tekstissä kuitenkin vaivasi toimitusta. Oliko se se, että allekirjoituksellani ilmaisin liian suoraan olevani asianosainen? En tiedä. Toisaalta olen sitä mieltä, että asianosaisuuden ilmoittamatta jättäminen olisi sekin ollut väärin.

En myöskään halua väittää, että päätös olisi perustunut siihen tunnettuun tosiasiaan, että olen vähän väliä avoimesti ilmaissut mielipiteitäni lehden kulttuuriosastosta ja sen kelvottomuudesta. Ei tässä ole kyse yksinomaan minusta.

En liioin väitä, että olisin joutunut sensuurin kohteeksi. Ei se ole sensuuria, että lehti tekee toimituksellisia valintoja.

Ainoaksi perusteeksi jää lausumani "mielipiteen" hämäryys tai arvoituksellisuus, sen "vaarallisuus". Tarkoituksenani oli sanoa, että yksittäisen kriitikon syyllistäminen on kohtuutonta tilanteessa, jossa hän tuli vain kirjanneeksi joukon uutta runoutta kohtaan yleisesti tunnettuja ennakkoluuloja. Vai luuleeko joku tosissaan, että eilisaamuna suomalaisissa aamukahvipöydissä petäjäläiset olisivat olleet vähemmistössä?

Kritiikistä ja keskustelusta

Tänään HS:ssa käyty kritiikkikeskustelu on nostanut esiin monta hienoa asiaa. Mielestäni niistä tärkeimpiä on havainto, ettei Jukka Petäjän sutaisu palvele runoutta, mutta ei myöskään lukijaa (jonka asema kai tulisi olla lehden erityisessä suojeluksessa). Toiseksi arvostan lehteä moittivien kommentoijien rikkumatonta linjaa: arvostelu esitetään perustellen ja ehdottomasti omalla nimellä.

Jo nämä kaksi pointtia riittävät perusteiksi perinpohjaiselle itsekritiikille lehden sisällä. Eri asia on, saammeko kuulla toimituksen omaa tilintekoa asiasta, mutta sitähän sopii toivoa.

Se, että lehti jätti julkaisematta oman kommenttini, on tässä sivuseikka, eikä päätöksestä metelöiminen aja varsinaista asiaa. Senpä tähden katson viisaimmaksi olla julkaisematta tekstiä myöskään tässä. (En sitä paitsi suinkaan usko olleeni ainoa kirjoittaja, jonka kommentti on jätetty julkaisematta.)

Tarkemmin ajatellen voi olla, että lehti hämmentyi asenteestani. Kirjoitukseni on nimittäin tulkittavissa myös kriitikon puolustuspuheeksi, ehkä ironiseksi mutta kumminkin. Eihän Petäjä oikeastaan munannut vain itsään ja lehteään, vaan lausui julki koko joukon uutta runoutta kohtaan yleisesti tunnettuja ennakkoluuloja.

Sitä on ilmassa

Tämän päivän Hesarissa Kristina Malmio arvioi Mikaela Sundströmin romaania De vackra kusinerna ja kirjoittaa:

"Romaani kuljettaa neljää kertomusta rinnakkain. Vai pitäisikö sanoa, että tapahtumat tapahtuvat neljällä eri kanavalla?

Palaset, joista kirja koostuu, ovat nimittäin kuin suoraan televisiosta."

Täytyypä tarkistaa, miten romaanin kerronta on toteutettu. Onko sillä mitään yhtäläisyyksiä Töllöttimen kanssa.

Muutama sana eilisestä postista.

Ensimmäisessä kappaleessa ollaan oopperassa, Toscan viime metreillä. Sitä seuraa kuva Luciano Pavarottista, joka on juuri "järkyttänyt itseään" laulamalla aarian Puccinin oopperasta.

Toisessa kappaleessa vieraillaan minuutti Kotikadulla, minkä jälkeen muistellaan Reinikaisen tekemistä. "Väittävät, että television musta on harmaata" on juuri sellaista metaa, johon huomaa törmäävänsä jatkuvasti. Kun ollaan televisiossa, väline on läsnä koko ajan. Siteerattu virke viittaa kohtaukseen, jossa valot yhtäkkiä sammuvat ja tulee täysin pimeää. Miten se tulisi esittää televisiossa? Tekijöiden eli tässä tapauksessa Neil Hardwickin mukaan asia ei ole lainkaan yksinkertainen, sillä pimeä television kuva ei ole musta vaan harmaa. Näin ollen, jotta pimeys saataisiin näyttämään pimeältä eli mustalta, päädyttiin kuvaamaan mustaksi maalattua pintaa, joka sitä paitsi oli valaistava, jotta kamera pystyisi sen tallentamaan. Todellisuus, voi veikkoset, on tarua ihmeellisempää!

Kolmannessa kappaleessa seurataan dokumenttia kapellimestari Esa-Pekka Salosesta. Kerron tämän siksi, että törmäsin jälleen kysymykseen siitä, voiko kertojan tietoisuutta tai läsnäoloa kokonaan häivyttää. Kävimme Esa-Pekan kanssa samaa koulua, mutta ikäerostamme johtuen emme tosiasiassa tunteneet toisiamme. Päätin kuitenkin sijoittaa itseni tähän tavalla tai toisella, aiempaa näkyvämmin. Kun kertojani arvelee, että auton takaikkunasta näkyvä kaupunki on Los Angeles, se olen minä joka arvion esittää. Jäljempänä kerrotaan luokkakuvasta. Ensin kuva on ruudussa kokonaisuudessaan, ja tunnistan siitä oppilaiden keskellä seisovan tutun opettajan. Hetkeä myöhemmin näytetään yksityiskohta, jossa virnuilee teini-ikäinen Esa-Pekka vierellään tyttö, jonka tunnistan Helena "Pentin-tytär" Saarikoskeksi, vaikka hänen nimeään ei dokumentissa mainita. En siis malttanut sivuuttaa tilaisuutta saada tekstiin hiukan kirjallista lisäarvoa. Tuota lisäarvoa tuli myös mainitsemastani Laurista eli tulevasta runoilijasta Lauri Otonkoskesta, joka hänkin oli Esa-Pekan luokkatoveri ja siten varmastikin seisoi samassa luokkakuvassa, vaikken hänen hahmoaan siitä ehtinytkään tunnistaa. Laurikaan ei tullut koulussa sen kummemmin tutuksi, toisin kuin hänen isoveljensä Timo, joka puolestaan oli minun luokkatoverini.

Vuoden valiot

Hesarin kriitikot valitsivat vuoden parhaitten kirjojen listalle neljä (kotimaista) runoteosta. Mikäs siinä. Kaikki ovat mainintansa ansainneet, mutta jokin tässä jää kalvamaan, ilmeisimpänä Kari Aronpuron puuttuminen. Ja kaipa se on niin, että Lassi Hyvärinen ja Aki Salmela ovat saaneet luvan edustaa isompaa joukkoa nuoremman polven tekijöitä. Joka tapauksessa välipolven poissaolo merkitsee sitä, että kenttä on lopullisesti kääntynyt.

USA

Leevi Lehto saa tänään Hesarissa ansaitut kehut 2000-luvun poetiikkaa käsittelevästä esseekokoelmastaan Alussa oli kääntäminen. Erityisen kiintoisa on kriitikon käyttämä muotoilu "uusi suomalainen avantgarde". Ette kuule sitä viimeistä kertaa.

Panofinlandia

Esa Mäkijärvi kirjoittaa Così fan tuttesta.

Henriikka Tavi kirjoittaa Olli-Pekka Tennilän ololosta.

Make it new

Tuli&Savu etsii uusia tapoja kirjoittaa kritiikkiä. Aiheeksi voi valita vaikka jonkun näistä.

Tämäpä miellyttävä yllätys

CatharinaL kirjoittaa Avokyyhkystä.

Armopaloja

Vähättelemättä lainkaan tänä vuonna ilmestyneitä muita kokoelmia saattaa kuitenkin käydä, että Kari Aronpuro ja Lehmän henkäys pesee meidät kaikki. Käsitystä tukee myös Jonimatti Joutsijärven Parnassolle kirjoittama arvio, joka on luettavissa pikapuolin ilmestyvässä syyskuun numerossa. Kaikki tähän asti kirjoitetut arviot nostavat esiin teoksen alaotsikossakin mainitun etydi-luonteen: jos haluaa oppia kirjoittamaan toisin, on kuljettava Aronpuron kautta.

Luettua

Satu Kaikkonen kirjoittaa kirjastani Mitä ehkä.

Väärin sammutetut

Markku Paasosen arvio (cut up) Lassi Hyvärisen Riippuvista puutarhoista tämän päivän Hesarissa on otsikkoa myöten pääasiassa reilun ylistävä, mutta Paasoselle tyypilliset kriitikon takaportit myös hämmentävät:

"Monesta avantgardesuuntauksesta ammentavaa teosta olisi helppo luonnehtia kokeelliseksi. Kokoelmassa ei kuitenkaan ole mitään siitä muotoseikkoihin tuijottavasta kireydestä, joka toisinaan vaivaa erilaisten tekniikoiden parissa askartelevaa kokeellista runoutta.

Hyvärisen runo on kauttaaltaan vapautunutta, musikaalisuudessaan ruumiillista ja valtavan kirjon erilaisia tekniikoita omaksuneessa helppoudessaan kaiken tendenssimäisen kokeellisuuden tuolla puolen."

Hyvä niin, mutta miksi hyvää pitää kehua sanomalla, että se ei ole "askarteleva" tai "tendenssimäinen"? Syntyy vaikutelma, että kriitikolle on pääasia päästä lujittamaan omia ennakkoluulojaan ja tölvimään noita ennakkoluulojen kohteita.

Paasosen koko kriitikontyö tuntuu persutuvan tälle periaatteelle: vihaan tai vähintään epäluuloilen kaikkea avantgardea, olipa se isoisänaikuista tai sitä kaikkein uusinta, mutta tunnen sanomatonta kiinnostusta tuota kaikkea synnillistä kohtaan ja olemalla kriittinen saan nähdä niin paljon kuin haluan tuota saastaista pornoa, mutta koska olen kriitikko minua ei lasketa muiden runkkareiden joukkoon, vaan olen sen kaiken yläpuolella.

Siis kaiken kaikkiaan järjetön ja sielullisesti tuhoisa metodi. Mutta yhtä kaikki onnittelut Lassille!

No tätä

Hakukonekritiikkiä teoksestani Mitä ehkä.

Mielivallankäyttöä

Janna Kantolan arvio Jonimatti Joutsijärven esikoisteoksesta oli jälleen yksi esimerkki Helsingin Sanomain tavasta aliarvioida lukijoittensa älykkyyttä. Hämmästyttää vain se innokkuus, jolla myös avantgarden ymmärtäjinä meritoituneet akateemiset kriitikot ovat lähteneet mukaan lehden tyhmentämisprojektiin: En saa jugurttipurkin kantta auki, siispä pahaa jugurttia, mutta kirjoitan silti siitä kannesta, koska se on kuluttajanvalistusta, koska kaikki tietävät miltä jugurtti maistuu. Joutsijärven "rinnakkaisteksteiksi" Kantola vetää hatusta Baudelairen ja futuristimme Paavolaisen & Waltarin. WTF. Muistuu mieleen Jukka Koskelaisen Vapaista käsistä kirjoittama kritiikki, jossa ainut ulkopuolinen viittaus oli Susan Sontagiin. (Siis, ihan oikeasti, kuinka monta sataa nimeä pitäisi käydä läpi ennen kuin Sontag tulisi mieleen KK:n kohdalla?) Mielivallan käyttö on vallankäyttöä pahimmasta päästä.

Vaikka näin

Esa Mäkijärvi on lukeneut Mitä ehkä. Ja laatinut tekstin pohjalta hienon runon:

Elämämme maja,
hetki sitten rakennettu.
Nuku maassa on luusta voimat vain,
pienempi kuolisi.
Sisällä ihminen on tunnus.
On niin alasti,
vilkkuu hulluna.

Voi sanoa, että tuossa toteutuu "epäluovan" poetiikkani ydin kauneimmillaan: "Tekijä" on luovuttanut luomisprosessin jatkojalostusvaiheen eteenpäin, uusille "tekijöille". Ollaan ikään kuin warholiaanisessa tehtaassa, jossa tuotantovastuu on kulloisellakin vuorolla. Retorinen kysymys mitä ehkä saa vastaukseksi vaikka näin.

Teos on, kuten Mäkijärvikin sanoo, liian pitkä, ainakin kerralla, lineaarisesti luettavaksi. Itse pidän sitä nimenomaan selailukirjana. Teos "lopullisena muotona" on virtaavassa tilassa, täynnä potentiaalisia löytöjä. Se pakottaa lukijan osalliseksi. Tai kuten Jasper Johns teokseen lopulta päätyneessä motossa sanoo: Sometimes I see it and then paint it. Other times I paint it and then see it.

Asia korjattu, Vapaitten käsien arvio löytyy taas HS:n arkistosta.