Poikki!

Kaikkeen sitä suostuukin – on suostuttava! Tilaisuuden siihen sain eilen Korjaamolla, jossa järjestettiin poikkitaiteellinen kirjallisuustapahtuma Poikki!

Ensin kunnostauduin kertojanäänenä Teemu Mannisen runonäytelmässä Metsäneläimet. Sitten luin englanninkielisen käännöksen venäläisen Dmitri Golinkon runosta Whip it up. Edellistä harjoittelimme puolisen tuntia, jälkimmäiseen valmistauduin lukemalla tekstin kerran läpi itsekseni puoliääneen mutisten. Minulle ennestään tuntemattoman runoilijan kanssa ehdin vaihtaa kaksi tai kolme sanaa ennen lavalle nousemista. Jälkeenpäin juttelimme sentään pitempään.

Esitysten onnistumista on hankala arvioida, paitsi tietysti täysin subjektiivisesta näkökulmasta. Jos mittarina pitää omia tuntemuksiaan, niissä ei ollut mitään hävettävää. Toisaalta spontaani heittäytyminen oli kummankin lähtökohta. Sillä saavutettiin jotain, mitä viimeistely ja loputon harjoittelu ei välttämättä lainkaan tavoita.

Joka tapauksessa Mannisen Metsäneläimet toteutti sen, että runonäytelmä ponnahti paperin hiljaisuudesta kolmiulotteiseen maailmaan. Niin kuin tapahtui tietysti illan muissakin esityksissä, olipa kyse J. P. Sipilän tai Outi-Illuusia Parviaisen videorunoista, Eirikur Örn Norðdahlin äänirunoista tai Tiina Lehikoisen, Kati Neuvosen, Katariina Vuorisen ja Marianna Kurton perinteisemmistä luentaesityksistä. Tuntuu yhä usemmin siltä, että runoilijat kokevat nauttivansa tekstiensä lukemisesta elävän yleisön edessä. Ja mikäs on nauttiessa, kun yleisökin tykkää.

Ennen illan ohjelman alkua juttelin hetken Jarkko Tontin kanssa. Runoilijan toimenkuvaa pohtiessamme tulin muotoilleeksi seuraavan ajatuksen: Yhteiskunnassa on oltava edes pieni joukko ihmisiä, joiden tehtävä on tarkastella kieltä ja sen käytäntöjä tavallisuudesta poikkeavasta kulmasta. Jarkko nyökytteli myöntävästi. Myöhemmin saimme sellaisesta monta erinomaista esimerkkiä, huippuina ainakin Eirikurin esittämä lyhenteistä rakennettu sonetti ja Outi-Illuusian lukema (ja Aki Salmelan kuvaama) verraton nykyklassikko Rilke Rollercoaster. Jee!

Oi, onnea!

Uutta mielenkiintoista kirjaa ilmestyy koko ajan, nyt vuorostaan Ankkurilta, joka on julkaissut Outi-Illuusia Parviaisen esikoisen nimeltä memo. Niin kuin Mikael sen jo taiten laittoi, kiitos ja onnittelut kauniista kirjasta, Illuusia!

En tiedä kuinka vanhan maailman käyttäytymiskoodien mukaisesti korrektia on puffata kirjoja, joilla on sama kustantaja kuin puffaajalla itsellään (jonka nimi sitä paitsi mainitaan kehuttavan teoksen kiitoksissa), mutta teen sen joka tapauksessa, koska tapauksella on mielestäni yleisempääkin merkitystä. Ensinnäkin pienet marginaalikustantamot (tai marginaalikirjallisuuden julkaisijat) ovat pikku hiljaa hivuttautuneet sellaiseen asemaan kirjallisuutemme kentällä, ettei niitä voi enää sivuuttaa merkityksettöminä. Ne ovat varteenotettavia pelureita. Ja toisekseen, sen perusteella mitä olen vedoksia nähnyt ja sisältöä netissä päässyt kurkistamaan, memo on paitsi sisällöltään myös ulkoisesti erilainen runoteos.