jokin sai silmäni
kiinni

pelkästä tyhjyydestä

En ole se tiikeri joka juoksee pyytämättä pimeäsi halki,
en osaa tehdä sitä hyvää joka kantaa minun nimeäni.

Peilissä, peilistä vai peiliin?

Miehet öitään, naiset miehiään

ihmiset ihmisineen, ikkunat vuoteissa

(heti helpotti)

Värit makeat ja täältä nähden äänet,
ahdistusteni keskuksessa
joku selittävä sormenpää,
jotain vitun ainetta tai molemmat.

Ei tylsä pelko.
Pitkä, yksi, toinen.

Pakotanko itseni kirjoittamaan toisin,
vai annanko virheiden tulla niin kuin ne tulevat.

Ilma alkoi loppua ja katselin,
nosti hiuksiaan hän ylös miljoona vuotta.

Ihminen on suudeltu muoto.

Talutti ajatustaan.

Jo sisään tehdyt pelkonsa.

Ja nousi musiikista ja lähti tekemään oppimaansa
hyvää

sinun hunajasi minun teeheni
hänen pöydällään

särkyneet kädet mutta mihin minä runoni jätän
nuoremmille jos kuu käy kuolaamassa sinua joka yö

tai kuu hänen käsistään
yhtään sen vaarallisempi

jos varjostavat toisiaan omena
päärynä ja omena

Asiat tarvitsevat sanojansa,
työntävät ja vetävät,
ei usko hänkään näkevänsä mitään
muistelematta sille nimeä:

meidän syytä tutkia veneenne
on veneesi.

koko ajan muistettava sanat musteelle tai ihmiselle
ihmiseltä, enemmän saa sanotuksi kun ei pysy asiassa

Sanotko vielä kerran nimesi.
Kun minä lasken tavuja, siivet lentävät.

Kun yöllä ei ole mitään muuta olkoon tämä

Kun yöllä ei ole mitään muuta olkoon tämä
mitä asiat paljastavat toisistaan, käsien eleet, pieni
mahdollisuus pedata tulevaisuus muutokselle otolliseksi,
sitä vähemmän olen sitä mikä ei vielä ole runoutta,
eikä katsoja voi välttää haluaan kertoa, vesikin,
joku osa siitä, juoksee purosena kivien välissä
rinnettä alas silloinkin kun et katso tai käännä korvaasi
yön pimeintä valoa vasten. Haluat taatusti kuulla tämän.