Puhelin on siinä mihin sen on laittanut.
Ilmaa on ihan mielettömästi.

Sataa ripeksii, on vähän surullista.
Sinä hymyilet molempien unissa.

Muovi on ihan kätevää.
Kirjoitusta näkee kirjoituksen vieressä.
Surut sanoo puh ja pah.

Valo taittuu keltaisesta muovista.
Sydän on se oikea.
Kirjoitus ei päästä hiiskahdustakaan.

Ehtoollissäkeitä Lassille

Variksilla oli asiaa kyyhkyjen luo Venetsiaan.
Me ajoimme sinne sinisen junan.
Saksa ei ollut nähnyt mitään niin hillitöntä.

Jälkeenpäin nauroimme rikkomiamme lakeja.
Varikset lentävät mustilla silmillään.
Mutta Venetsian kyyhkyillä on sinisempi yö.

Katselee käsiään ja näkee kiireensä kuluvan,
laulamalla asiansa tekee surua tyhjästä.

Kun unohdun katselemaan näkemääni,
mitä uskot minun näkevän tämän tästä.

Kantamasi luut istuvat kuin laulu linnussa,
enkä ole lainkaan sellainen kuin pelkoni ovat.

Käyn vaatteineni laulajasta, nyt olen veneessä,
mutta meri on kaukana kuin hyvyys.

Puut kasvavat huojuessaan ääntä päästämättä,
eikä sekään ole nimi jota käytän.

Ajattelen toisia jalkoja, tulet sellaisena kuin olet
silmieni editse, jos tarkasti kuuntelen.

Saatko sinä näkyjä, jotka vastaavat joka asiaan
pyytämättä niin kuin ääretön pilvi?

Minut tunnistaa merkistä kuin keväisen päivän,
ja naamiossani on linnun kuva.

Halulla puun sitkeys,
ja tuulella mitä ilma kuljettaa.

Hengityksen asioilla,
luonteen ovista sisään ja ulos.

Sormet ajatuksissaan,
ei tee halu virheliikkeitä.

Ei niin suurta huolta, ettei nukkuminen sisältönä,
uni muotona, minä ajattelen taas käsiä.

Hulluus, laupeutemme kuori, sanat pimeyttä
valot päällä, meillä on vain toisemme.

Kävelee paikasta toiseen asiaan,
niin kuin jälki jälkensä,
tytön hiuksia ajatuksissa
ja tytöllä nimenä kukan nimi.

Me olemme kertovia luita.
Edessä on mentävä polku,
käymme täällä ikuisuuden välein,
ja tarina on vasta lopussa.

Nähnyt menneistä kirjavimman menneensä,
lintujaan hulluina palvovat puut,
ja välittänyt enemmän kuin oppii itse ikinä.