puheloinen
Puolustusvoimain seuraavan komentajan nimi on kaikessa poeettisuudessaan kuin suoraan Avokyyhkyn sivuilta.
Päivän mittaan uutisissa esitetyt pätkät, joissa presidentti Obama vie vaimonsa Michellen tanssiin, ovat intiimeintä mitä olen televisiossa koskaan nähnyt. Yksityinen ja julkinen kohtaavat sykähdyttävällä tavalla. Rohkea viesti maailman silmissä: Katsokaa, rakastan vaimoani.
Tämän päivän Hesarissa Kristina Malmio arvioi Mikaela Sundströmin romaania De vackra kusinerna ja kirjoittaa:
"Romaani kuljettaa neljää kertomusta rinnakkain. Vai pitäisikö sanoa, että tapahtumat tapahtuvat neljällä eri kanavalla?
Palaset, joista kirja koostuu, ovat nimittäin kuin suoraan televisiosta."
Täytyypä tarkistaa, miten romaanin kerronta on toteutettu. Onko sillä mitään yhtäläisyyksiä Töllöttimen kanssa.
Muutama sana eilisestä postista.
Ensimmäisessä kappaleessa ollaan oopperassa, Toscan viime metreillä. Sitä seuraa kuva Luciano Pavarottista, joka on juuri "järkyttänyt itseään" laulamalla aarian Puccinin oopperasta.
Toisessa kappaleessa vieraillaan minuutti Kotikadulla, minkä jälkeen muistellaan Reinikaisen tekemistä. "Väittävät, että television musta on harmaata" on juuri sellaista metaa, johon huomaa törmäävänsä jatkuvasti. Kun ollaan televisiossa, väline on läsnä koko ajan. Siteerattu virke viittaa kohtaukseen, jossa valot yhtäkkiä sammuvat ja tulee täysin pimeää. Miten se tulisi esittää televisiossa? Tekijöiden eli tässä tapauksessa Neil Hardwickin mukaan asia ei ole lainkaan yksinkertainen, sillä pimeä television kuva ei ole musta vaan harmaa. Näin ollen, jotta pimeys saataisiin näyttämään pimeältä eli mustalta, päädyttiin kuvaamaan mustaksi maalattua pintaa, joka sitä paitsi oli valaistava, jotta kamera pystyisi sen tallentamaan. Todellisuus, voi veikkoset, on tarua ihmeellisempää!
Kolmannessa kappaleessa seurataan dokumenttia kapellimestari Esa-Pekka Salosesta. Kerron tämän siksi, että törmäsin jälleen kysymykseen siitä, voiko kertojan tietoisuutta tai läsnäoloa kokonaan häivyttää. Kävimme Esa-Pekan kanssa samaa koulua, mutta ikäerostamme johtuen emme tosiasiassa tunteneet toisiamme. Päätin kuitenkin sijoittaa itseni tähän tavalla tai toisella, aiempaa näkyvämmin. Kun kertojani arvelee, että auton takaikkunasta näkyvä kaupunki on Los Angeles, se olen minä joka arvion esittää. Jäljempänä kerrotaan luokkakuvasta. Ensin kuva on ruudussa kokonaisuudessaan, ja tunnistan siitä oppilaiden keskellä seisovan tutun opettajan. Hetkeä myöhemmin näytetään yksityiskohta, jossa virnuilee teini-ikäinen Esa-Pekka vierellään tyttö, jonka tunnistan Helena "Pentin-tytär" Saarikoskeksi, vaikka hänen nimeään ei dokumentissa mainita. En siis malttanut sivuuttaa tilaisuutta saada tekstiin hiukan kirjallista lisäarvoa. Tuota lisäarvoa tuli myös mainitsemastani Laurista eli tulevasta runoilijasta Lauri Otonkoskesta, joka hänkin oli Esa-Pekan luokkatoveri ja siten varmastikin seisoi samassa luokkakuvassa, vaikken hänen hahmoaan siitä ehtinytkään tunnistaa. Laurikaan ei tullut koulussa sen kummemmin tutuksi, toisin kuin hänen isoveljensä Timo, joka puolestaan oli minun luokkatoverini.
Kolmas vuosiprojektini on alkanut. Blogin nimi on Töllötin.
Edit: Kun et tiedä mitä tehdä, luota sattumaan. Miten teksti, tässä tapauksessa projekti, mahdollisesti tuleva kirja, mikä lie, miten se tulisi aloittaa? Saman kysymyksen eteen jouduin tehdessäni Varjofinlandiaa, Mitä ehkää ja Così fan tuttea. Kaikkien kolmen kohdalla avauslause pomppasi esiin kuin itsestään, heti ensi metreillä. Kahdessa jälkimmäisessä tapauksessa sen tarjosi kone, tuosta noin, sattuman arpomana. Tänään, heti vuoden vaihduttua, ryhdyin tarkkailemaan mitä töllöttimestä tulee. Ja kuinka ollakaan, alta minuutin ruutuun rävähti repliikki: "Joku taisi unohtaa vuorosanansa." Siinä se! Olin miettinyt pitkään, mitä teen repliikeille. Kuuluvatko ne siihen, mitä televisiosta "tulee"? Totta kai kuuluvat, mutta miten "kertojani" tulisi niihin suhtautumaan? (Nyt arvelen, että tuo avauslause tulee olemaan ainoa, jonka merkitsen sitaatiksi; muut repliikit kätken proosan sekaan sellaisenaan.) Niin, ja tulisiko kertojani olemaan kaikkitietävä, sellainen että hän tietäisi jokaisen mielenliikkeet? Vai tulisiko hän tarkkailemaan ihmisiä kuin behavioristi, vain ulkoiseen pitäytyen? Nämä kaikki ovat kysymyksiä, joihin jokainen prosaisti joutuu vastaamaan etukäteen, mutta minulla ei ole sellaista ylellisyyttä. Joudun tai saan tehdä niin kuin parhaaksi katson. Saa nähdä.
Laitakaupungin valot
Kaupungilla sininen yö. Mies asettaa avainnipun pöydälle. Seinällä roikkuu vaahtosammutin. Vetoketjun ääni. Naisella on vanhanaikainen kampaus.
Sohvalla punavalkoruudullinen tyyny. Seinällä roikkuu miehen puku. Viereisellä pöydällä putkiradio.
Mies käärii sätkän. Nainen tilaa kahvin. Ikkunoista tuleva valo heijastuu pöydän pinnasta. Varjoja, joiden lähdettä ei tiedä. Naisen puserossa on lämpimän punaiset kaulukset. Nainen hymyilee lempeästi. Naulakossa ei roiku mitään. Miehet virnistelevät. Apean näköinen koira.
Kaapin ovessa on peili, seinustalla pinnatuoli. Mies imuroi autonsa. Joku tupakoi elokuvateatterissa. Kankaalta kuuluu kirkunaa. Ravintolan nimi lukee ikkunassa väärinpäin. Varjoa ihmisten kasvoilla. Lierihattuinen mies seisoo selin. Toinen mies kädet puuskassa. Mies mustassa t-paidassa soittaa kitaralla soolon.
Autossa, joka on punainen, on pitkä piiska. Nainen antaa suukon miehen poskelle ja pyytää soittamaan.
Mies pyytää sitruunasoodan. Naisella on totinen ilme. Valot ikkunassa sammuvat.
Musta auto ajaa satamaan. Nainen nousee kyytiin. Miehellä on raidallinen solmio. Naisen kaulassa on pilkullinen huivi. On vaalea kesäyö.
Harmaahiuksinen mies pitelee silmälaseja toisessa kädessään. Hän ojentaa paperit.
Kuuluu muutama tahti Puccinia. Lasin takana näkyy koruja. Asunnossa on suuret näköalaikkunat, joista avautuu näkymä yli kaupungin. Naisen lasissa on tummaa juomaa. Hän pudottaa taitetun paperilapun lasipöydälle. Musta nahkanojatuoli.
Mies asettaa lautasen. Pöydällä on kaksi punaista neilikkaa. Ovikello soi. Mies tarjoaa naiselle juotavaa. Naisella on isot korvakorut. Mies avaa pullon kierrekorkin. Levysoitin pyörii. Sohvassa on timanttikuvio. Kesäinen aamu valkenee vaaleanpunaisena.
Sininen tuhkakuppi. Punainen seinä. Lasiset ovet.
Puccini palaa. Mies nukahtaa autoon.
Mies kerää koruja mustat hansikkaat kädessä.
Miehet keskustelevat vakavan näköisinä. Seinällä on varjoja ja valoläikkiä. Mies kävelee pimeän pihan poikki.
Mies kerää ostoksensa muovikassiin. Oven päällä lukee L. Mies tiskaa. Ovikello soi. Nainen tulee sisään ja istuu sohvalle. Mies kuivaa lautasta. Nainen lähtee. Auto on musta.
Mies käärii sätkän. Ukkonen jyrähtää. Poliisi laittaa miehelle käsiraudat. Oikeustalon tyhjä pihamaa. Miehellä on siniset silmät.
Mies jakaa kortteja. Matalissa laseissa on ruskeaa juomaa. Nainen imuroi. Mies laittaa rahat taskuunsa.
Vankilan muurit. Miehiä kävelee vankilan pihalla. Mustissa asuissa ohuet punaiset raidat.
Mies tupakoi sängyllä maaten, tuhkakuppina punainen lautanen.
Syksyn lehtiä. Naisella lasissa punaista limonadia. Baarin nimi on Alku.
Mies saa kirjeen vankilaan. Hän repii sen palasiksi. Hän luuttuaa vihreää lattiaa.
Lunta vankilan katoilla. Valkovuokkoja. Linnut visertävät. Vankeja tupakalla auringon lämmittämällä seinustalla.
Sininen bussi. Keltainen kauhakuormaaja. Mies tilaa pienen kahvin. Radio soittaa tangoa. Pöydällä vihreässä pullossa punainen neilikka. Mies sekoittaa kahvia. Juo. ”Ei saavu koskaan hän.”
Huoneessa on punaiset verhot.
Mies kävelee ratakiskoilla. Kokki laittaa ruokaa. Miehellä on paperi kädessä. Kierreportaat.
Mies tiskaa ja latoo lautasia keltaiseen muovikoriin. Miehellä on muovikassi kädessä. Seinässä on pankkiautomaatti. Miehen varjo näkyy seinällä kun hän nousee portaita.
Kolme miestä iskee korttia. Punapaitainen mies istuu sängyllä. Lamppu on sininen.
Puccini soi. Miehet katselevat toisiaan mitään puhumatta.
Mies istuu jakkaralla ja teroittaa veistä posliinimukin pohjaa vasten.
Musta auto pysähtyy. Tajuton mies heitetään autosta ulos. Hiekkaa isoissa kasoissa. Mies nojaa telaketjuun. Poika vie koiran pois. Miehen suusta valuu verta. Mies ja nainen tarttuvat toisiaan kädestä.
PS. Katsoin Aki Kaurismäen elokuvan Laitakaupungin valot televisiosta ja kirjasin näkemääni sitä mukaa kuin näin jotain mielenkiintoista. Kyseessä on siis harjoitus muutaman päivän päästä käynnistyvää uutta vuosiprojektiani ajatellen.
En siis pyrkinyt kertomaan koko elokuvan tarinaa. Leikkelin näkemääni oman mieleni mukaan. En myöskään editoinut tekstiä sen kummemmin, kunhan tein yksi tai kaksi uutta kappalejakoa. Päiväyksen mukaan teksti on julkaistu kuusi minuuttia elokuvan päättymisen jälkeen.
Pari asiaa. Ensi kertaa puutuin myös kuulemaani. Tunnistin taustamusiikista Puccinin ja siteerasin myös kahvilassa kuullun tangon sanoja. Näitä täytyy miettiä. Toisaalta televisiosta "tulee" myös auditiivisia juttuja, eli miksen voisi noteerata niitäkin. Yhdessä kahvilakohtauksessa esiintyi tarjoilijana mies, jonka tunnen yksityisesti Brunona. Ajattelin kirjoittaa hänenkin nimensä näkyviin, mutta jätin tekemättä. Ehkei pitäisi. Minähän aion katsoa televisiota kuin todellisuutta ja jos tunnistan sieltä jonkun, miksen voisi nimetä häntä? Tunnen myös elokuvan ohjaajan Akin, mutta hän ei näy elokuvassa... Toisaalta hänen nimensä esiintyy lopputeksteissä, joten onhan sekin "totta", jotain mitä näen katsoessani televisiota. No, nämä juuri ovat niitä asioita, joiden vuoksi aion ryhtyä projektiini.
Tämänvuotinen projektini, jonka kuluessa olen kirjoittanut joka päivä jotain luonnosta ja säästä, on pian suoritettu. Enää kolmisen viikkoa ja saan aloittaa uuden.
Vuoden 2009 projektini liittyy televisioon. Tarkoitukseni on katsoa televisiota ja kirjoittaa näkemästäni niin kuin katselisin "todellisuutta". En siis kirjoita "Kymmenen uutisissa se ja se puhuu taantumasta" tai "Sen ja sen ohjaamassa elokuvassa mies ryöstää pankin" vaan "Punaiseen pukeutunut nainen istuu pöydän ääressä ja toivottaa hyvää iltaa" tai "Mies menee pankin ovesta ase kädessä".
Saa nähdä, mitä tästä seuraa ja millaisia ongelmia joudun kohtaamaan yrittäessäni unohtaa television sekä teknisenä laitteena että enemmän tai vähemmän "ohjattuna" tai "toimitettuna" sisältönä. Onko sillä eroa, jos katselen faktaa tai fiktiota? Miten suhtaudun todellisten ja fiktiivisten ihmisten tunnistamiseen? Kirjoitanko, että ihastuttava nainen riisuu puseronsa, tai jos kyseessä on elokuva, käytänkö hänestä roolinimeä tai peräti näyttelijän omaa nimeä? Mitä teen repliikeille? Saa nähdä.
Toisten typeryydellä (saati omalla erinomaisuudellaan) ei pitäisi mekastaa, mutta joku raja sentään. Viikonloppuna tv-ohjelmassa Fiksumpi kuin koululainen aikuiselta ihmiseltä kysyttiin, kukkiiko tuomi keväällä vai syksyllä. Arvatkaa vaan, mitä hän vastasi. Oli siinä lapsilla ihmettelemistä.
Kun televisio on huonoa, huonompaa ei olekaan; ja kun se on nerokasta, se on todennäköisesti Aaron Sorkinin kynästä.
Oi oi. Sain tänään Eino Santaselta muistutuksen nuoruuden hairauksistani. Linkin takaa löytyy Ylen elävään arkistoon tallennettu runsaan neljän minuutin videoleike vuodelta 1983, jossa Kari Hotakainen, Hannu Kankaanpää ja allekirjoittanut keskustelevat nykyrunoudesta. Jossain television ajankohtaisohjelmassa käyty juttutuokio oli täysin pyyhkiytynyt muististani, eikä ihme.
Olen nyt vuorokauden miettinyt Sopranosin viimeisen osan viimeistä kohtausta ja tullut siihen tulokseen, että kohtauksen päätöskuva — pysäytetty ruutu isä Tonyn hämmentyneistä kasvoista — sallii myös sen tulkinnan, että siihen päättyivät hänen maalliset murheensa.
The carpet, too, is moving under youKatselen tai oikeammin kuuntelen, kun Nelonen esittää taltiointia Bob Dylanin legendaarisesta esiintymisestä Newportin folk-festivaaleilla enemmän kuin neljäkymmentä vuotta sitten. (Kuuntelen siksi, että nykyään televisioni kestää lämmetä yli puoli tuntia ennen kuvan ilmestymistä.) Olen kuullut ja nähnyt nuo esitykset lukemattomia kertoja, mutta joku ihme niissä on, että ne sykähdyttävät joka kerta. Sykähdyttivät jo silloin kun en vielä ymmärtänyt mitä sanottiin, vaan keskityin kuuntelemaan miten se sanottiin.
Mitä ihmettä? Ne ovat menneet lyhentämään torstaina mainitsemaani Coca-Cola Zeron tv-mainosta. Esimerkiksi pienoistarinassa esiintyvän "sankarin" vastaus ("Both.") puuttuu.
Tällaisten asioiden huomaaminen ei pitäisi kuulua lainkaan toimialaani, mutta täytyy sanoa, että Coca-Cola Zeron televisiomainos on hieno. "Baby, whipped cream or chocolate?" Vastaus tulee heti: "Both." Oh, man.
Tekstit
Kaikki kommentit
