Sitten voimme tietää, ettemme on annettu ymmärtää, niin teen lopuksi minäkin. Konservatiivisuus sitä muistelemalla ja nöyryyttä. Runo resonoi lukijassa. Luulen että runo tosiinsa liukuvat lauseet, ja moni muu, esimerkiksi Ilkka-Juhani mitä kotimainen nykyrunous parhaimmillaan on. Siis sellaista, runoutta. En ihmettelisi, jos kohdakkoin tahdotaan taas ja liikkumaton yksikkö. Ehkä subjektia ei ole kuvan siitä, takana, enkä kyennyt niin, että sanoilla on taas paino, runoilla huima olla konservatiivi, runouden lukija. Hyllyssäni on runokirjoja ainakin viisi hyllymetriä, mittaa ja riimejä. Kokeilevasta nykyrunoudesta onkin tullut koska olen saanut tämän osan johon mahdun, säilyy, koska juuri se paljastaa tuota vain toimii pitkälti esseitään jopa useampaan luonnollista kieltä, joka välittäisi Barthes ja kumppanit eivät olekaan uutta teoriaa, vaan koska pitää olla herkeämättä liikkeellä, vireästi kyseenalaistaa ohjelma siis toteutui, mutta toisessa muodossa kuin on viimein rantautunut Suomeen, voi tuntua arrogantilta lähestyä ajan hallitseva aate, koska vastapainoksi puhdasta runoutta. Tunne. Yhtäältä tuntuu, että kokeileva runous on vasta.
Yritin taannoin löytää Language Poetries -nimistä antologiaa. Kuten mainitsin, luin Languagea jonkin taikasauvan toki ilmestynyt mainioita kokoelmia "vanhan" estetiikan pohjalta, sitä enää paikantamaan. Olisin ja siksi torjun ne? Yli parhaan radikalismia. En nimittäin ole jämähtänyt. Kritiikki on sitä että kriittiset ajattelijat ajattelevat puolestamme, kapina kaurapuuroa vastaan. Todellisuutta sekavassa informaatiovirrassa luin, sitä vähemmän kuusikymmenlukulaiseksi tunsin itseni, sitä polun raivaaja. Sekä populaarikulttuurin johonkin aivojen harmaisiin sosiaalisena rakenteena. Konservoida kieltä, pelastaa se kaiken mitallisia säkeitä. Suomeksi on nykyisin vastavoimaksi jatkuvalle, toisteiselle informaatiovirralle ja mainosten ärsykepommitukselle. Ja välttämätöntä. Nyt kerrotaan jo sellaistakin, että runouden tehtävä tuottavat hyvin kirjoitettua runoutta, ei luonnonkansojen laulut ja runous toimivat tältä pohjalta. Ja että minä rakentuu ulkopuolelta käsin, kielestä käsin, muutama vuosikymmen sitten kirjassaan on joissain suhtautua vähintään on käytetty loppuun jo vuosia sitten. Siksikin runoja ilmoille lause "Nyt tällaisen kirjoituksen lajityyppiin kuulunee myös kiinnittää huomiota kirjaan, vaan uuden suuntausten vastaista". Olisiko saattaa muuttua (en tosin aina ole värähtelemään hänen sisällään). Tuskin on onnistunutta kirjallisuutta Väinö Kirstinän "Atomipompotusra" -sarja, Kari Aronpuron kaltaiseni keski-ikäinen runoilija, joka sen varassa, miten se resonoi lukijassa, saa jotakin ovat jo valtavirtoja, konservatiivisuus on samalla hyvin kirjoitettua runoutta. Miksi siis torjuin kieli runouden ja on siten manipuloitavissa. (Minkä vaikea taito.) Joka tapauksessa: olen krapula, pelkistys, paluu minuuden poroksipalaneenelle pohjalle. Uusi yhteyksistä otettuja tekstejä ne loukkaavat! Mutta yksinäisyys ja uhma ei kirjallisuushistoriallisissa katsauksissa ainakin joskus muistaa lopulta tuntea nähnyt tällaisen perinnerunouden kokoelma on ottanut lähtökohdakseen tehdä vertailuja. Kielirunoushan tahtoi kiinnittää huomion siihen, on kyseenalaistaa kaikki runous. Siis runoutta ilman ja Meksikossa olen tahtoo siis kivettää sinänsä mielivaltaisia käsityksiä ja puhetapoja, "postmoderni" ja "postmodernismi".
Kirjallisuudessa se lähtökohdista. Eino Santasen kokoelmassa on todellisuutta sekavassa informaatiovirrassa. Mutta kuin heitä näin yliopistossa. Tämän jälkeen seitsenkymmenlukulainen runous, jota olla vain perinteen jatkoa, jotta kiinni. Jo silloin kyseenalaistettiin. Tietenkin! Tietenkin olemassa, sehän on vain on jämähtänyt menneiden vuosikymmenten estetiikkaan. Sisäiset ristiriidat kiellä sinänsä. Konservatiivisuuden kauemmin sitten Yhdysvalloissa 1980-luvun lopulla. Samoihin aikoihin kävi muutama näiden vuosien jälkeen. Mutta vangita todellisuus kategorioinnin mukaan. Kumpikaan näistä tapahtumista - antologian lukeminen ja seassa. Siksi on paikallaan vailla huomiota.
Hyvärinen kirjoittaa vakavaa runoutta kauan sitten. Vielä eteenpäin. Joka tapauksessa runouden kutsun tässä pöststryktyrälistiseksi teoriaksi vakiintuneita puhetapoja ja ajatuskulumia. Ajan älyllisen törmäämään toisiinsa, ilkkunut mainoksille, "Mainos valkoisesta nahkasohvasta" tai "Mainos ennen pitkää" kajahti muutoksen tarve. Tulee suosia uutta ja Sen lisäksi kieltä voitiin tahtonut lukea esipuheen kirjoittaa, ja uuden runouden paradoksi: se ei saa mukaan sopivan määrän röyhkeyttä perehtynyt "uudempiin käsityksiin". Näistä esimerkkinä toimivat.
Kun luen uusia kokoelmia, esikoiskokoelmia, toisia kokoelmia, epäillä vanhaa. Muistan 1990-luvulla käyneeni useassakin ole resonoinut minussa samoin kuin aikaisempi, tarvitaan uusia ideoita. Ei enää voida pyörittää kuitenkaan voi alistua pelkästään uuden vaatimukselle, teoreettinen yksikkö. En kuitenkaan kaipaa suomalaiseen runouteen sonetteja saati. Uusi hyve on hallita ratkaisukeskuksen ulkopuolella eikä pakota kun näin toimimme, yhteiskunta taisimme Jyrki luonnollisen puheen harhan, pannut eri Toisin sanoin: olen lukenut monta kokoelmallista tarjottiin kerran kielirunoilijan titteliä, "vanhoja juttuja."
Oli minullakin pari uutta markkinoille ja muulle manipulaatiolle. Surrealismin iskulauseisiin kuului pidetty harmaiden välivuosien kertaan. Seuraa uusi apologia. Derrida, runouden kanssa, joten tahdoin vähän verestää muistikuvia ja Imperatiivi. Kulttuuriamme vaivaa ilmausta, vaan sen tulisi heittää kapuloita samastumisen rattaisiin, maastoon. Hän ei saanut olla maiseman kartoittaja silti johonkin muuhun. Ollut pari uutta ideaa, ja ne keino kanavoida konservatiivisuus on kiinnostua kielestä syvemmin kuin on Rakel Liehu, jonka uusi kokoelma lähtee ei ole pätenyt kaiken kyseenlaistamisen tutkimus ole varmasti saanut kuin tehdä lukemisesta aktiivinen kuulosta sinänsä pahalta. Ja minullekin menneitä ja mönkimällä kirjahyllyjen pahiten pölyttyneiden kirjojen, mutta samalla kiteytyy systemaattisesti saattaa epäjärjestykseen. Kielirunous pitääkin. Ja vaikka subjekti ei olekaan ja tabujen rikkominen samoja kokeiluja, on konservatiivista seestyä, omaksua konservatiivisia näkemyksiä, hengen kiteytti todistavat sen olemassaolon. Eikä yliopiston humanistisissa tieteissä on imperatiivi. Niin tai sellaisenaan. Ei opetettu erittelemään opetetun nykyisin jo mennyttä kalua. Ja tästähän ja he loivat. Paras esikoiskokoelma on Jussi Hyvärisen Kurkistan kaivoon. Se välttää.
On konservatiivista jatkaa periaate. Opetettiin sijaan. Rehdin epävarmapuhe teknisen terminologiasumutuksen vaikea kirjoittaa mittaa niin, ettei esimerkiksi se ei kaiketi tarkoittanut hyötyivät mainostoimistot ja pornoteollisuus: radikaalien todellisuuden kielellisiä luonteita. Takavuosina käytettiin taajaan "kamalia termejä" oli pian käytetty loppuun. Runoudessakin minulla on aitoja kuusikymmenlukulaisia. Ja mitä enemmän minäkään oikein uskalla Turkan aikoihin. Heitä aloin nuorena lukea, runoutta, vaan luoda siihen myös konservatiivisen apologia, jotta saisin tyystin antiporvarillisen luonteen (ne tuotoksena, vaikuttikin raikkaalta, uudelta alulta).
Yhtenäinen ongelmaton romanttissävyinen ajatus runoudesta puhtaana yhdenlaista puhetta, vaan minkälaista puhetta sen jälkeen vietimme runoilijain kanssa pari tuntia Asemaravintolassa. vain kirjoitusta, joka haastavasti. Välttämättä. Näin, konservatiivisuus on nykyään vaikea taito, runoja, joiden nimenä on Mytologioita: porvaristo muuttaa kulttuurin luonnoksi, "uhrista". Näinhän ei sanota mainoksista, sanotaan uudesta ajattelusta, tämän seikan tiettäväksi. Kysymykseksi tietenkin jäi, miten ajallinen kaari ja ajatuksilla syvyyttä ja korkeutta. Paras nuoren runouden edustaja taasen runouden perinteen mukaan, prosessi. Lukijaa piti ravistella, ja runoilijan uskaltautua tuntemattomaan näet, että ajattelijain tekstit pitää omaksua tuoda ilmi, että näkemyksiä, tuo ilmi kielen jähmettyneitä rakenteita...
Rohkenen sisältä taajaan viittauksia entiseen runouteen, ellei jatkaa samaa rataa millä keinoin merkitykset muodostuvat ja miten kieltä vähän hapsuista kieli ei olekaan yhtenäinen merkitysjärjestelmä, jonka voisi kuvata vanhat mitat, joiden raameissa toteutetaan kaikenlaisia pieniä suunnanmuutoksia. Nyt kun kielirunous kollaasit tai Jyrki Pellisen impressionistisen oikullisesti nyt tunnustettava kaikkien esittää, ettei oma jälkeenjääneisyyteni johdu siitä, etten olisi lempeästi. Selitin että tunnen mainitut pyrkimykset osin omikseni, palapelin äärellä mutta joka ei saa aikaan värinää (ovat siis polvalillisia), ja vanha porvarius ensinnäkin se havainto, ettei konservatiivisuutta voi vain. Ja parasta on, jos ne kokemuksia ja havaintoja pelkästään 1990-lukulaiseen estetiikkaan, johon ajallisen Roland Barthes jo runosta: "Runo uusia virtauksia ja olla niiden armoilla."
Paras teorioiden jälkeen. Kieli ei ole pelkkää mielivaltaista koska se on ei tulisi enää olla havaitsevan minuuden elämysten Takalo-Eskola (vaikkapa hillitön parodinen kollaasi "Kalevala-Rondo") irtosivat kerkeästi ompelukoneen ja sateenvarjon loputtomalta virralta. Kuunnella olen luopunut siitä toistaiseksi. Resonanssi on vaikea syklit ovat koko ajan lyhentyneet, ja jo viime kuulun, vaan 1970-lukulaiseen estetiikkaan. Niin, jonnekin käytetään. Se tahtoi tuoda tiettäväksi, ettei ole Jacques Derridan kirjan, jotain hänen tiedä - se kun on tieto-opillisesti yhtä että entisen runouden kustannuksella saattoi huvitella, uskotella että on pysyviä arvoja.
Meidän tulee siis normi, jota vastaan kapinoidaan. Ainakin Saksassa, Yhdysvalloissa, Espanjassa syrjäsilmäyksen. Lisäksi iskusta runous ja kirjallisuus yleensä saattoikin tehdä niin että näiden suuntausten esittämät käsitykset loukkaavat minua humanististen aineiden uusin valtavirtaus, jota meillä 1990-luvulla aloittaneilla runoilijoilla on jo kokemusta, yhden ainoan koodiston mukaan. Eron leikkiä, vaan puhuvalla subjektilla tuli yleiseksi normiksi kuusikymmenluvulla. Eniten rikkomisesta ja ylittämisestä siis olen. Minä olen, eikä mikä on uusi kokemus sekin. Tänä aikana on sellaisinaan. Kaikki kieli on aina sosiaalisesti rakentunutta joka on jäänyt käsittämättömän vähälle huomiolle, ja sen sijaan toimimaan (vaikka ja pöststryktyrälismin?)
Myönnän että olen tehnyt asian tehtävämme on kokoontua seminaareihin on oltava kriittistä. Tämä on nykyään perin vaikeaa, edellä mainituista syistä. Tulee suosia nuoria. Nuoriin runoilijoihin tulee verran radikaalisti, ettei suopeasti, sillä muutenhan sitä on esimerkki toki siitäkin on. Rajojen ylitys siis keski-ikäinen miesrunoilija, ja mikä määrittelyä voi runous toistaa yleistä luin yliopistossa pöststryktyralistista teoriaa. Niinpä päädyin lukemaan useankin ilmeisesti ajautunut yhä syrjäisempään sijaintiin muiden kirjojen muusta kirjoituksesta, vaan se usein toimiikin huonosti kuin kubistinen poimuihin. Sellaista joka saa kyllä jonkin aivojen ratkaisukeskuksen on käsitetty pikemmin vahva väite joka kyseenalaistaa, epäilee vakiintunutta kieltä ja mainiosti juuri Language-runous ja yliopistojen ilman ihmisen sisäisten toimintojen matkimista: jo on mahdollisuus myös ilmaista tuntemuksiaan, vaikka mutta moni nuoremman tekijän hyllystäni. Mutta vuosien saatossa se oli edeltärientävästi.
Siis inhimillinen ääni teoriajargonin alku. On tehtävä mutta pyrin se olisi uutta. Samalla se ei parina viime vuonna uusin runous ei sitä tahtoisi olla liian helposti määriteltävissä. Tämä ei joissain maissa kokeilevan runouden vastavoimaksi on syntynyt perinnetietoinen en pelkästään he ajattelivat kirjoittaa L=A=N=G=U=A=G=E, liikkeen 1970-luvulla perustetun lehden ja kantaa mukanaan ideologioiden painolastia. Vaikutusta, mikä on Kiiskisen kanssa muodostaa puolet yleisöstä - ja vanhentunut. Runous taas kyytiä, ja se onkin vain kieltä kielen vuosikymmenen uutuus on muutama pieni sen kommunikoida (kielikoululaisten kritiikki kohdistui vain jälkimmäiseen). Enemmän seitsenkymmenlukulaiseksi, sellaiseksi, joka kirjoittaa jo näiden ennalta teoreettisesti asemoituja mekaanisia lauseita. Parin viime vuoden mutta yksilö on. Pystyn uhmaamaan, ilmaisuna saa kokouksessa, jossa sattumanvaraisesti toisiinsa taajaan. Kekseliäästi. Oikullisesti. Kriittisesti. Kyseenalaistavasti. Nyt vakiintunut Suomeen. Se lienee ja meidän. Yritän kuitenkin: koska uutuuden ja kaiken kyseenlaistaminen silloin vain kuin realismin itsevarma yritys se kuulostaa parodialta. Jokunen lukemaan uudestaan. Olen kaiketi ollut tottunut tiimoilta itseluotausta (joka sinänsä on jo näiden minut valtaa kuitenkin outo tasa-arvo), riiston lakkaaminen vai vain kosto porvareille ja kielen epäilystä, mutta epäilijä on intohimoinen minä, joka että Yhdysvaltain Language-koulukunnalla on paljonkin tekemistä uusimman suomalaisen virrassa. Toisaalta taas tällöinkin runouden arvo erillisenä erikoispuheena peräti koostunut.
En ole hätkähtänyt tässä tuntuu olevan yksi uuden runouden muistaakseni julkaistiin se minulla lauseet ovat törmänneet kaikki on vain mielivaltaista leikkiä, ja ja muutaman runon uudestaan tästä antologiasta, joka kaikesta edellisistä varma, onko pyrkimyksenä yleinen vapautuminen, todellinen kelläkään ole oikeutta luodata minua. Eivätkä että nyt on kyse vääjäämättömästä, käsitys, ettei kielen ja maailman rajaa ole runous runouden keinoin. Runoutta, jonka tunnen suuntautuvan lähinnä päähän, minuutta, vaan Mainosten tarkoitus on hätkähdyttää. Ne ovat saaneet kauan sitten Iowassa, mutta torjuin sen tahdo ihastella uutta nuorta tarkoitti estetiikkaa, jonka mukaan emme voi jotka kuuluvat vanhenemiseen. On konservatiivista havaitseminen (tosin jo olisi mainittujen käsitysten vastaista).
Tunnetusti jatkuvan uudistumisen tai pikemmin kurkottaa kielen laidan hyviä ja huonoja puolia, opetettiin vain, "on jätetty sohvasta". Näin runon ja mainoksen ero häivytetään: kieltä, saada se värähtämään, saada se kielirunoilijat elävinä — ei tehnyt minuun mitään järisyttävää ja piireihin ymmärtämään ja omaksumaan saati villien sanayhdistelmien parissa. En myöskään suuresti innostunut sattumanvarainen kohtaaminen leikkauspöydällä. Parina viime vuonna suomalaisenkin runon kirjoitus. Yhtäkkiä kirjoitetaankin muotopuhtaita sonetteja, käytetään mukaan. Kukapa oppia. Ja uusimman runouden surrealististen sumujen enkä dadaististen loikkien kommunikoimaan, ei vain antaa onkin kadonnut, joten Barthesin ajatus onkin samassa jo nousseen esiin, ja sen tekijät käsittävät itsensä vastavoimaksi, puuttuu. Uuden ja vanhentuneen väliset pahempaa, kriitikkokin. koulukunnan edustaja Suomessa. Kävinkin kuuntelemassa heitä — ideaa, mutta ne Arto Mellerin, Ilpo Tiihosen ja Sirkka Turkan. Ja Suomessakin kokeiltiin 1960-luvulla sen yrittää seurata modernismeista ja muista määrittelyistä. Kokeilujen jälkeen seuraa usein minuutta vaan.
Cut-up-versio Jukka Koskelaisen artikkelista "Pölyä ja kielen virtaa — huomio uudesta runoudesta ja konservoinnin taidosta". Kirjailija-lehti 3/07.
Tekstit
