Yhteinen ilomme

Päivän töistä selviydyttyäni avaan television. Ja kas, American Idolhan se siinä. Joku Brooke laulamassa Turtlesien hittiä "Happy Together" vuodelta 1967. Kappale on sillä tavalla erityisen rakas, että vaikka olin hyvin nuori, muistan hyvin kun se ilmestyi. (Olin 12-vuotias eli saman ikäinen kuin nuorimmaiseni tänään, ja lienee turvallista veikata, että hän tulee kerran muistelemaan tämän päivän hittejä samaan tapaan kuin minä nyt, neljäkymmentä vuotta myöhemmin.)

Tuohon aikaan elettiin täydellisen Beatles-hegemonian viimeisiä hetkiä ("Happy Together" syrjäytti "Penny Lanen" listan ykköspaikalta) juuri ennen kukkaislasten ilmaantumista, ja pop-musiikki (joksi rockia silloin kutsuttiin) täytti elämämme läpikotaisin (mikä tietysti tarkoitti aivan eri asioita kuin tänään, jolloin mahdollisuudet kuulla musiikkia ovat moninkertaiset).

Popin vetovoimasta johtui, että seuraavana talvena pieni joukko koulumme oppilaita uhmasi välituntien ulkoilupakkoa kokoontumalla koulurakennuksen kellarikerroksessa sijainneeseen kopperoon laulamaan yhdessä päivän suosikkeja ja vähän vanhempiakin ikivihreitä. Yksi porukan ehdottomia suosikkeja oli juuri "Happy Together". En muista keitä kaikkia noihin jokapäiväisiin sessioihin osallistui, mutta yhden muistan. Kitaraa renkutti muuan Pekka Rechardt. Oi niitä aikoja!

Unia päivin öin

Löysin tänään vanhan, toistakymmentä vuotta kateisssa olleen muistikirjani. Kirjan nimiösivulla lukee "Unia päivin öin" ja sen ensimmäiset merkinnät ovat heinäkuulta 1978, siis kohta puolin kolmen vuosikymmenen takaa. Esikoiseni Jannan syntymään on runsaat kolme kuukautta ja esikoiskokoelmani ilmestymiseen runsaat neljä vuotta.

Oi niitä aikoja. Kirja sisältää päiväkirjamerkintöjä mutta myös runoluonnoksia, niitäkin, joista Uno Boyn runot myöhemmin jalostuivat. Jotkut merkinnöistä jäävät itsellenikin hämäriksi, osa on sellaisia, että muistan tarkasti niiden synnyn, aivan kuin olisin hetki sitten ne kirjoittanut.

Harvakseltaan kirjatun tekstin lomasta löytyy kaikenlaista sälää, esimerkiksi taiteilija Olli Lyytikäisen viimeiseksi jäänyt osoite Suvilahdenkadulla ja pikku uutinen tiistailta 15. 12. 1981: "Puola julistettu sotatilaan sunnuntaina." Toukokuussa 1984 olen käynyt silloisessa Tshekkoslovakiassa. Slovakian pääkaupungissa Bratislavassa kuulen kahden katukäytävällä seisovan ikäihmisen keskustelevan kiihkeästi. Toinen sanoo: "A la reserche du temps perdu. C'est fantastique!" Prahassa istun lounaspöydässä Kafkan veljentyttären kanssa. Häneen viitataan ohimennen Kirjeissä Milenalle: "Odla is waiting for a baby." Selkeitä muistikuvia sedästään naisella ei ole, olihan hän vasta kolmivuotias Kafkan kuollessa. Kun kysyn, onko Franz mahdollisesti pitänyt häntä sylissään, tämä vastaa: "Varmasti, asuimmehan samassa huoneistossa." Tuolta reissulta on peräisin tämäkin: "Alpo [Ruuth] saa halvauskohtauksen." Kirjan viimeisille sivuille Bruno K. Öijer on kirjoittanut omakätisesti silloisen osoitteensa: "St. Eriksgt. 76 III, 11320 Stockholm. 08/318247."