Kauneuskäsityksiä

Nuoren Voiman uusimmassa numerossa esitellään vuoden 2007 runokirjoja, mukana myös Kristian Blombergin kirjoittama arvio Vapaista käsistä. Kun tekstiä (ks. alla) vertaa Jukka Koskelaisen arvioon, käy entistäkin selvemmäksi miksi moniäänisyys on hyvä ja kannatettava asia.

Mistä enää tietää mitä teitä runot kulkevat

Karri Kokko:
Vapaat kädet.
PoEsia 2007.

Kristian Blomberg

Karri Kokon Vapaitten käsien vastaanotto herätti muutaman mielenkiintoisen kysymyksen, kuten kuinka ja kuinka nopeasti runoilijaan tarttuu mielikuvia hänen aiempien kokoelmiensa sisältöjen tai tekniikoiden myötä. Parin kokeelliseksi mielletyn teoksen jälkeen runoilijan uuden kokoelman herkempiä ja klassisempia tekstejä on luettu paljolti edelleen kokeellisina, ironisina tai lyriikan konventioita kerrostavilla taidonnäytteinä. Teoksen runojen ympärille on siis oletettu erilaisia runojen olemusta muuttavia taustoja.

Edellä kuvattu paljastaa – eikä vain Kokon kohdalla – kuinka kokeellisuutta koskeva puhe valitettavan usein hahmottuu. Ikään kuin kyseessä olisi vain pyrkimys johonkin uuteen, johon nähden yksittäisille runoille jää vain demonstroiva ja taiteen rajoja edemmäs kuljettava rooli. Kokeellisuus tarjoaa kuitenkin keinoja rakentaa runon merkityksiä tai kirjoittamiseen ja lukemiseen liittyviä oivalluksia, aivan kuten runouden perinteisemmäksi mielletyt elementit kuten kielikuvat tai kielen sointi, mistä runo "Mitä on avantgarde" mainiosti muistuttaa.

Vapaissa käsissä Kokko osoittaa mainiota silmää erilaisille epäsymmetrisille lauseille ja säkeenylityksille (”rakkauden harhoja / parantava voima”). Viime vuosina tapahtuneen runouden proosautumisen jälkeen ne korostavat mukavasti myös runon paikallisia ja säejaon varassa syntyviä tiloja. Aivan jokaisessa runossa säemuodon ja epäsymmetristen ilmausten korostaminen ei kuitenkaan johda onnistumiseen. Esimerkiksi runossa ”Pantun” jokainen säe on suljettu pisteiden sisälle. Näin kahdesti toistuva ilmaus ei voi saada kahta erilaista mieltä esimerkiksi virkkeen aloittavana tai päättävänä osana. Vastapainoksi kokoelmassa on erittäin tyylikkäitä ja ilahduttavalla, miltei riettaan häpeämättömällä tavalla lyyrisiä runoja.

Vapaitten käsien kaapista tulee myös paheellisia metalyyrisiä tasoja ja ideoita. Niitä käsittelevissä runoissa näkyy pitempiaikainen runokeskustelun seuraaminen ja esimerkiksi oman roolin pohtiminen toisiinsa läikähtelevissä ja toisistaan juopuvien puhetapojen ristiaallokoissa. Seurauksena on pisteliäisyydessään osuvia runoja kuten ”Aristoteleella ratsastaminen”. Runot ivailevat itsensä liian heppoisesti vakiinnuttavia puhetapoja, esimerkiksi niitä, jotka edeltävät ja ohjailevat runoutta, oli kyse sitten kirjoittamisesta tai lukemisesta. vapaista käsistä hahmottuvassa runouskäsityksessä runo edeltää kokoelmaa, jopa runoutta itseään. Ja tämän aseman vuoksi sille tulee sallia kaikki, kokeellisuutta ja kauneutta myöten. Kokon tässä kokoelmassa painottuu kauneus, onnistuneesti.

Nuori Voima 1/2008