Lyhyttavaraa

Viime syyskuussa julkaisin täällä nämä rivit:

Mitä uutta, metsä syksyinen, voisi olla syksyinen metsä
niin kuin taluttaisi kysymystä vastauksen luokse.

Ja kaupunki ja asukkaat sen, kodit, ihmiset ihmisineen
ikkunat vuoteissa, etsivät, ennen näkevät.

Siunatkoon sisintään, savi vanhin, rakennuksen aineista
kuin enenevät, veneen vanhahtavan, veteen.

Kaislat tuulessaan, vaan valo ikuinen lohduttavin linnuin
kuulasta sanaa ja monta, kaikuvaa koulua.

Siksipä verraten teillä ihan, liian tiheät puut, ihmisen puut
peilauttavat piilevän, siiven hivenen sinisen.

Tai onnen, löytävä käsi tahdon ajalla, silloin satoi, sataa taas
missä kulkeekin, kulkukissa kruunun oikeuksilla.

Minulla ei ole enää aavistustakaan, mistä on ollut kyse. Samalla olen vakuuttunut, että tämä ponnisteluni on kannattavaa. Kun parhaansa tekee, tekstit alkavat totisesti elää omaa elämäänsä.