Sitä on ilmassa

Tämän päivän Hesarissa Kristina Malmio arvioi Mikaela Sundströmin romaania De vackra kusinerna ja kirjoittaa:

"Romaani kuljettaa neljää kertomusta rinnakkain. Vai pitäisikö sanoa, että tapahtumat tapahtuvat neljällä eri kanavalla?

Palaset, joista kirja koostuu, ovat nimittäin kuin suoraan televisiosta."

Täytyypä tarkistaa, miten romaanin kerronta on toteutettu. Onko sillä mitään yhtäläisyyksiä Töllöttimen kanssa.

Muutama sana eilisestä postista.

Ensimmäisessä kappaleessa ollaan oopperassa, Toscan viime metreillä. Sitä seuraa kuva Luciano Pavarottista, joka on juuri "järkyttänyt itseään" laulamalla aarian Puccinin oopperasta.

Toisessa kappaleessa vieraillaan minuutti Kotikadulla, minkä jälkeen muistellaan Reinikaisen tekemistä. "Väittävät, että television musta on harmaata" on juuri sellaista metaa, johon huomaa törmäävänsä jatkuvasti. Kun ollaan televisiossa, väline on läsnä koko ajan. Siteerattu virke viittaa kohtaukseen, jossa valot yhtäkkiä sammuvat ja tulee täysin pimeää. Miten se tulisi esittää televisiossa? Tekijöiden eli tässä tapauksessa Neil Hardwickin mukaan asia ei ole lainkaan yksinkertainen, sillä pimeä television kuva ei ole musta vaan harmaa. Näin ollen, jotta pimeys saataisiin näyttämään pimeältä eli mustalta, päädyttiin kuvaamaan mustaksi maalattua pintaa, joka sitä paitsi oli valaistava, jotta kamera pystyisi sen tallentamaan. Todellisuus, voi veikkoset, on tarua ihmeellisempää!

Kolmannessa kappaleessa seurataan dokumenttia kapellimestari Esa-Pekka Salosesta. Kerron tämän siksi, että törmäsin jälleen kysymykseen siitä, voiko kertojan tietoisuutta tai läsnäoloa kokonaan häivyttää. Kävimme Esa-Pekan kanssa samaa koulua, mutta ikäerostamme johtuen emme tosiasiassa tunteneet toisiamme. Päätin kuitenkin sijoittaa itseni tähän tavalla tai toisella, aiempaa näkyvämmin. Kun kertojani arvelee, että auton takaikkunasta näkyvä kaupunki on Los Angeles, se olen minä joka arvion esittää. Jäljempänä kerrotaan luokkakuvasta. Ensin kuva on ruudussa kokonaisuudessaan, ja tunnistan siitä oppilaiden keskellä seisovan tutun opettajan. Hetkeä myöhemmin näytetään yksityiskohta, jossa virnuilee teini-ikäinen Esa-Pekka vierellään tyttö, jonka tunnistan Helena "Pentin-tytär" Saarikoskeksi, vaikka hänen nimeään ei dokumentissa mainita. En siis malttanut sivuuttaa tilaisuutta saada tekstiin hiukan kirjallista lisäarvoa. Tuota lisäarvoa tuli myös mainitsemastani Laurista eli tulevasta runoilijasta Lauri Otonkoskesta, joka hänkin oli Esa-Pekan luokkatoveri ja siten varmastikin seisoi samassa luokkakuvassa, vaikken hänen hahmoaan siitä ehtinytkään tunnistaa. Laurikaan ei tullut koulussa sen kummemmin tutuksi, toisin kuin hänen isoveljensä Timo, joka puolestaan oli minun luokkatoverini.