Vaikka näin

Esa Mäkijärvi on lukeneut Mitä ehkä. Ja laatinut tekstin pohjalta hienon runon:

Elämämme maja,
hetki sitten rakennettu.
Nuku maassa on luusta voimat vain,
pienempi kuolisi.
Sisällä ihminen on tunnus.
On niin alasti,
vilkkuu hulluna.

Voi sanoa, että tuossa toteutuu "epäluovan" poetiikkani ydin kauneimmillaan: "Tekijä" on luovuttanut luomisprosessin jatkojalostusvaiheen eteenpäin, uusille "tekijöille". Ollaan ikään kuin warholiaanisessa tehtaassa, jossa tuotantovastuu on kulloisellakin vuorolla. Retorinen kysymys mitä ehkä saa vastaukseksi vaikka näin.

Teos on, kuten Mäkijärvikin sanoo, liian pitkä, ainakin kerralla, lineaarisesti luettavaksi. Itse pidän sitä nimenomaan selailukirjana. Teos "lopullisena muotona" on virtaavassa tilassa, täynnä potentiaalisia löytöjä. Se pakottaa lukijan osalliseksi. Tai kuten Jasper Johns teokseen lopulta päätyneessä motossa sanoo: Sometimes I see it and then paint it. Other times I paint it and then see it.