Mitä tekee Helsingin Sanomat?

Helsingin Sanomien pöyristyttävä, röyhkeä ja piittaamaton vaikeneminen on oikeastaan täysin ymmärrettävä reaktio. Kyse on nimittäin paljon, paljon muustakin kuin siitä, että viisi esikoiskirjailijaa on tullut kaltoin kohdelluksi.

Lehteen kohdistettu syytösten lista on pitkä, ja niihin vastaaminen on monisyinen, moniaalle ulottuva vyyhti. Toimitus tajuaa, ettei se selviä tästä normaalin käytännön mukaisesti, toisin sanoen julkaisemalla jonkinlaisen ympäripyöreän ja vastapuolta irvailevan vastauksen, jossa sohitaan sinne tänne ilman, että mitään tulee oikeastaan ratkaistuksi.

Luettelen seuraavassa joukon kysymyksiä, joihin lehti vastauksessaan joutuisi ottamaan kantaa.

1. Kritiikkien niputtaminen
2. Arvion kirjoittanut kriitikko
3. Toimituksen suhtautuminen uuteen runouteen
4. Toimitukselliset laiminlyönnit
5. Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinto
6. Kulttuurisivujen sisältö ja painotukset

Lista on pelkistetty, mutta erityisen hankalaksi sen tekee, että luetellut asiat liittyvät monin säikein toisiinsa.

1. Normaalissa tapauksessa toimituksen olisi helppo kuitata asia vetoamalla resurssien ja tilan puutteeseen. Mutta pahaksi onneksi sekä arvion kirjoittanut toimittaja että vuorossa ollut käsittelijäporras laiminlöivät tehtävänsä niin karkeasti, ettei lehti voi turvautua tähän selitykseen.

2. Lehti voisi vedota kriitikkojensa riippumattomuuteen mielipiteen ilmaisijoina, mutta tässä tapauksessa ko. kriitikon huolimattomuus ja selkeä leväperäisyys vievät siltä pohjan. Toisaalta on otettava huomioon sekin, että työnantajan on oltava lojaali alaiselleen ja seisottava hänen takanaan – tai annattava hänelle potkut.

3. Ison, heterogeenisen toimituksen estetiikka ei ole yksisuuntainen ja vailla sävyjä. Ihmiset ovat erilaisia, eri-ikäisiä ja kiinnostuneita eri asioista. Joku tykkää perinteisemmästä, toinen on avantgardeen kallellaan. Mutta kyllä isolta kulttuuritoimitukselta sopii odottaa, että se on lähtökohtaisesti kiinnostunut kaikesta uudesta kulttuurin kentällä tapahtuvasta. Ei kai ole ihan mahdoton ajatus, että toimitus julkaisisi jonkinlaisen oman kulttuurimanifestinsa? Tämän ei luulisi olevan kohtuuton vaatimus, koska kaikilla lehdillä kuitenkin on vähintään sisäiseen käyttöön laaditut huoneentaulunsa tms. Joka tapauksessa on varmaa, että linjanvedoista on keskusteltu kiivaasti myös toimituksen sisällä.

4. Laiminlyöntien myöntäminen on vaikeaa, etenkin kun se kohdistuu yksittäisiin henkilöihin. Mutta eikö toimituksen johto voisi ottaa laiminlyöntiä omiin nimiinsä? Jonkun olisi syytä ottaa, sillä useissa kommenteissa vedottiin nimenomaan siihen, että lehti on pettänyt lukijansa, maksavat asiakkaansa.

5. Koko soppa on erityisen hankala juuri sen vuoksi, että Helsingin Sanomat (eikä ainoastaan sen kulttuuritoimitus) on sitonut nimensä ja brändinsä tähän kilpailuun ja sen asialliseen ja uskottavaan läpiviemiseen. Kohu muutaman esikoisrunoilijan ympärillä uhkaa yllättäen koko Sanoma-WSOY:tä ja sen uskottavuutta (mikä ei ole pörssiyhtiölle aivan merkityksetön asia).

6. Kysymys lehden kulttuurisivujen sisällöstä ja painotuksista ja varsinkin siihen kohdistuva kritiikki ei ole voinut jäädä huomiotta lehden ja yhtiön sisällä. Ensinnäkään sivuston sisällön keventäminen ei ole ollut kulttuuritoimituksen esimiehen keksintö, vaan siitä on ilman muuta päätetty korkeammalla tasolla. Mikä merkitsee, ettei linjaa myöskään noin vain muuteta. Helsingin Sanomat on kaikkien muiden printtijulkaisujen tapaan tosipaikan edessä ja se tekee ymmärrettävästi kaikkensa sekä pitääkseen entiset lukijansa että hankkiakseen niitä lisää nuorista – ja siksi sen kulttuurisivut täytetään päivittäin teini-ikäisille ja nuorille aikuisille suunnatusta kevyemmästä aineistosta. Siinä vaakakupissa runous saati marginaalirunous ei paljon paina.

Paljon pointteja jäi varmaan käsittelemättä, mutta tarkoitukseni olikin vain osoittaa, kuinka hankalan ja monisyisen ongelman edestä Helsingin Sanomat on itsensä yllättäen löytänyt.