Töölöntorilta pesee

Olin ajatellut sivuuttaa vaikenemalla Helena Sinervon "rohkean" uutuusromaanin Tykistönkadun päiväperho. Miksi tuhlata sanoja tyhjänpäiväisen ja teennäisen, muodollisesti mitättömän ja epäkiinnostavan teoksen pohtimiseen?

"Ei siinä mitään pahaa tai tuomittavaa ollut, Petra ajatteli, jos joku toinen koki seksuaalisuutensa siten, että tahtoi elää kuin makiapina, mutta hän itse käänsi katseensa ja hakeutui Bachin Goldberg-variaatioiden henkistyneeseen maailmaan."

Hohhoijaa. En lähde arvailemaan, kumpaan kategoriaan kirjoittaja itsensä sijoittaa. Esimerkkikappaleeseen on sijoitettu niin monta pakoreittiä, että sellaisella spekuloiminen tuottaa vain harmia.

Pyörsin kuitenkin alkuperäisen ajatukseni. Teoksen loppupuolelta löytyy nimittäin luku tai paremminkin pienoisessee, jonka Sinervo uhraa John Cagen estetiikan ryttäämiseen. Jakso jatkaa Sinervon Mallarmé-suomennoksen yhteyteen kirjoittamien kitkerien saatesanojen linjoilla. Mistä tämä pakonomainen halu mitätöidä avantgarden klassikoita? Eikä pelkästään heitä, vaan heidän seuraajiaan:

"Vaikka Cagella on oma faniklubinsa ja vaikka hakukone suolsi säveltäjästä yli puolitoista miljoonaa viitettä, mikä merkitsi saman luokan kuuluisuutta kuin tunnetuimmilla sarjamurhaajilla eli enemmän kuin kukaan jaksoi lukea, Petra olisi voinut vetää koko miehen Duchampin pisuaarista alas."

Että sellaista, vain natsikorttia puuttuu. Kritiikin kyllä nielisi, jos sen ympäriltä löytyisi edes jotain vähemmän arvattavaa ja omaperäistä. Tällä erää joudumme tyytymään tähän:

"Klisee ja klitoris – ei tainnut olla sattumaa, että molemmat alkoivat samalla tavulla."