What's up, Bob?

Tänään tulleen uutisen mukaan vanha rakkauteni Bob Dylan julkaisee uuden levynsä Together Through Life huhtikuussa. Uutisen tiimoilta julkaistiin haastattelu, jossa Dylan puhuu siitä miten kuulijat ovat suhtautuneet hänen tuotantonsa eri vaiheisiin:

"Some people preferred my first period songs. Some, the second. Some, the Christian period. Some, the post Colombian. Some, the Pre-Raphaelite. Some people prefer my songs from the nineties. I see that my audience now doesn’t particular care what period the songs are from. They feel style and substance in a more visceral way and let it go at that. Images don’t hang anybody up. Like if there’s an astrologer with a criminal record in one of my songs it’s not going to make anybody wonder if the human race is doomed. Images are taken at face value and it kind of freed me up."

Viimeinen virke kuulostaa oikealta. Taiteilijasta tuntuu vapauttavalta, kun hänen luomansa kuvat otetaan sellaisenaan, ilman että niiden "merkitys" selitetään kuoliaaksi. Kuva itse ei sellaisesta kärsi, selittäjä kärsii. Runojen lukijana minua ei kauhistuta katsoa tarkemmin, katsoa vielä kerran uudestaan, mutta en myöskään turhaannu, jos kuva ei piirrykään tarkasti, paljasta kaikkia salaisuuksiaan. Saatamme kutsua sitä negatiiviseksi kyvyksi, rohkeudeksi sietää epävarmuutta, häiritseviä jakojäännöksiä, mitä vielä.

Dylanin perustelut: "Well for instance, if there are shadows and flowers and swampy ledges in a composition, that’s what they are in their essence. There’s no mystification. That’s one way I can explain it."