Vanha teema: kiveen on hakattu nimesi, jäätikkö riipii graniittiin harmaan, mustan, punaisen vyöt, petaa saarille hulmahtavat hiukset ja linnunluut. Niille astui jalka, kun meri kehräsi myrskyt ja ulappa korahti vuosituhanten lunta. Tauotta iskivät vuokset hampaansa yhteen, mylläsivät lohkareita. Joku näki Alfan, joku Omegan, joku solujen jumalattomat vuodet. Tätä teologiaa rakastaa jokainen: ranta ruotii laivat, viskaa ravat meren kirnuun ja olemme osalliset katoamisesta. Kuinka helppoa uskoa pudotukseen, siihen joka tulee, väistämättä, unohtaa kaunat ja korulauseet. Haukkaa suullinen auringon soraa, köli on jo mennyt. Ehkä sanot: jos kuva olisi tarkempi, ei meillä olisi muuta.

Vesa Haapala, Termini, Otava 2009