Yhteinen ilomme

Päivän töistä selviydyttyäni avaan television. Ja kas, American Idolhan se siinä. Joku Brooke laulamassa Turtlesien hittiä "Happy Together" vuodelta 1967. Kappale on sillä tavalla erityisen rakas, että vaikka olin hyvin nuori, muistan hyvin kun se ilmestyi. (Olin 12-vuotias eli saman ikäinen kuin nuorimmaiseni tänään, ja lienee turvallista veikata, että hän tulee kerran muistelemaan tämän päivän hittejä samaan tapaan kuin minä nyt, neljäkymmentä vuotta myöhemmin.)

Tuohon aikaan elettiin täydellisen Beatles-hegemonian viimeisiä hetkiä ("Happy Together" syrjäytti "Penny Lanen" listan ykköspaikalta) juuri ennen kukkaislasten ilmaantumista, ja pop-musiikki (joksi rockia silloin kutsuttiin) täytti elämämme läpikotaisin (mikä tietysti tarkoitti aivan eri asioita kuin tänään, jolloin mahdollisuudet kuulla musiikkia ovat moninkertaiset).

Popin vetovoimasta johtui, että seuraavana talvena pieni joukko koulumme oppilaita uhmasi välituntien ulkoilupakkoa kokoontumalla koulurakennuksen kellarikerroksessa sijainneeseen kopperoon laulamaan yhdessä päivän suosikkeja ja vähän vanhempiakin ikivihreitä. Yksi porukan ehdottomia suosikkeja oli juuri "Happy Together". En muista keitä kaikkia noihin jokapäiväisiin sessioihin osallistui, mutta yhden muistan. Kitaraa renkutti muuan Pekka Rechardt. Oi niitä aikoja!