keskiviikkona, maaliskuuta 05, 2008

Muovi on ihan kätevää.
Kirjoitusta näkee kirjoituksen vieressä.
Surut sanoo puh ja pah.

Valo taittuu keltaisesta muovista.
Sydän on se oikea.
Kirjoitus ei päästä hiiskahdustakaan.

4 kommenttia:

poikkipuu kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
KK kirjoitti...

Luultavasti olen samaa mieltä. Näiden kahden metodi on kuitenkin ihan eri.

Improvisoidut (mikä on kyllä vähän huono label mutta en parempaa keksinyt) on tehty sitä mukaa kuin sanat tulevat: ensimmäiset neljä (esim. televisiosta tulevaa) sanaa ja piste, ei editointia.

Minuuttirunoissa yksikkö on "lause" tai rivi tai kuva, joita laitan muutaman peräkkäin nopeasti ja aika vapaasti assosioiden, jälkituotantoa niissäkin mahdollisimman vähän.

Korostan että nämä ovat sellaista luonnostelua, "kokeilua" sanan vrasinaisessa merkityksessä. Keksin jonkun uuden työkalun tai muodon ja lähden kokeilemaan mitä syntyy.

Noista "improvisoiduista" paras lienee tämä: "Komedian kotelot iäkkääseen mieheen." Mutta siihenkin syynä saattaa olla se, että sattumanvaraisesti valitut sanat kuulostavat järjelliseltä (vaikka kuva on semanttisesti komsii komsaa, se on syntaktisesti korrekti). Se on ikään kuin helpompi hyväksyä kuin myös kieliopillisesti ontuva huuhaa.

Eli nämä eivät pyri ensisijaisesti miellyttämään, vaan päinvastoin koettelemaan kykyä sietää kielen norminvastaisuuksia.

poikkipuu kirjoitti...

Kiitos, kun kerroit noiden improv runojen synnystä, nyt niitä voi katsoa hiukan eri tavalla.

Blogisi on juuri siksi mielenkiintoinen, koska olet kokeileva mieli ja se on aina lukijallekin inspiroivaa. Runouden tehtävä ei mielestänikään myös pitäisi olla miellyttämään pyrkivää. Rajojaan etsivä ja niitä rikkova teksti on paljon mielenkiintoisempi.

Anonyymi kirjoitti...

Joskus taas kirjoitus suorastaan huutaa. Ei nämä sinun.