Neljännen seinän kolmas luenta valmistui hetki sitten. Tällä kertaa vuorossa oli Henriikka Tavin esikoiskokoelma Esim. Esa. Paljon tuli sanottua, mutta vielä enemmän jäi sanomatta. Tekstin lukeminen ja siitä kirjoittaminen on kerta kaikkiaan ylivoimainen tehtävä. Jos tekstistä ei saa otetta, epäilee mieluummin omaa kyvyttömyyttään kuin kohteen mahdollisia vajavaisuuksia. Oma metodini on kuitenkin armollinen ja sallii epäonnistumisen. Kun ei pyri lopulliseen sanaan, jää haparoivan etsimisen riemu.
Tekstit
6 kommenttia:
Tämä ei liity hienoihin neljännen seinän luentoihisi, mutta olen jotain samankaltaista kuin tässä kuvaat huomannut sekä omassa että opiskelijain suhtautumisessa tutkimuskohteisiinsa. Nimittäin sen jälkeen kun kirjallisuuden tutkimuksessa ryhdyttiin painottamaan tekstiä, tekstin käsitettä, se tuotti tutkimusretoriikkaan ajatuksen että runo tahi muu kaunokirjallinen teksti on aina jokaista yksityiskohtaansa myöten onnistunut. Tutkitaan teksiä. Sitä mikä on. Sitä mikä on onnistunut. Koska se on. Sellaisena.
Toisinaan kuitenkin voi herätä muitakin ajatuksia. Voisiko teksti olla tai toimia paremmin toisinkin. Mutta (ainakaan tieteelliset) tarkastelutavat eivät niihin yllä. Onneksi on myös kahvipöytiä. Ja lyhyttavaraliikkeitä.
P.S. Erkki Vainikkala on joskus sanonut tästä tekstiin ja sen ylimääräytymiseen liittyvästä ongelmasta mainiosti. Jos kuka tahansa tavallinen ihminen merkityksellistäisi arkea ja sen yksityiskohtia samalla pieteetillä kuin kirjallisuuden / kultuuriintutkijat luentansa kohteita, häntä pidettäisiin psykoottisena.
Kiitos vastauksesta, joka kieltämättä helpotti. Tämä on se epäilys joka hiipii mieleen väistämättä silloin kun pakottaa itsensä kirjoittamaan jostain teoksesta. Kumpi meistä, teksti vai siitä kirjoittaja, on enemmän väärässä? Entä jos sanon jotain itsestään selvää tai missaan jotain ilmeistä? Jos teoksessa lukee "Oi mänty", niin kuin Tavilla lukee, teenkö itseni enemmän naurettavaksi sivuuttamalla sen vai sanomalla siitä jotain? Eli Vainikkala on osunut asian ytimeen, vainoharhaisten pilkunviilaajien hommaa! Etenkin kun tajuan lukevani ällätikun kanssa myös omaa tekstiäni: huomaan siinä epätarkkuuksia ja ristiriitoja ja virheitä ja "vääriä" sanoja, mutta en ryhdy niitä nyt paikkailemaan.
Toisaalta on tässä hommassa vetoavatkin puolensa. Kun ei lähtökohtaisesti päätä olevansa oikeassa, on aina mahdollista oppia itsekin jotakin. Yksi hyvä lääke näihin kauhunhetkiin on unohtaa tulkinnat ja muut viisaudet ja pitäytyä pelkkään kuvailuun. Sen kun tekee huomaa taas pian pääsevänsä eteenpäin. (Mistä tulikin mieleen, että täytyypä tehdä tällainen pelkästään ulkoisiin seikkoihin pitäytyvä kuvaus jostain klassikosta. Mulla on joku Haavikon Synnyinmaan ensipainos joka voisi sopia siihen.)
Mielenkiintoista muuten, että luin kommenttisi alun ensin väärin. Ihmettelin että miksi se kutsuu näitä minun luentojani (luenta) luennoiksi (luento)? Näin itseni katederilla paasamassa, mutta onnistuin häivyttämään kuvan nopeasti mielestäni, kun tajusin oman erheeni.
Tuo ajatus teosten liiasta ja hallitsemattomissa olevasta merkityksestä kiehtoo myös itseäni, etenkin muotoilu jonka John Keats antaa sille "negatiivisen kyvyn" käsitteen myötä ja jota Maurice Blanchot kehittelee kauniissa teoksessaan Kirjallinen avaruus. Kirjoissa tai runoissa on näiden mukaan aina enemmän merkityksiä ja mahdollisuuksia kuin kirjoittajana tai/saati lukijana pystyy pitämään hallussaan. Epävarmuus ja mahdollisuus vaihtelevat paikkaa, tuottavasti. Ihmiset jotka lumoutuvat kirjallisuudesta, mahdollisuuksien kielestä, löytävät juuri tuosta epävarmuudesta paikan jossa sanojen ja väitteiden koko potentilaali on läsnä huimaavana vapautena, lukuhetkenä.. kunnes on pakko ymmärryksellään sulkea sitä väistämättä potentiaaliaan pienempään mutta samalla itselle hahmotettavaan muotoon: siihen miten ymmärtää lukemansa, kirjoittamansa. Ja asettaa viimeiseen pisteen. Tai kolme...
>>Nimittäin sen jälkeen kun kirjallisuuden tutkimuksessa ryhdyttiin painottamaan tekstiä, tekstin käsitettä, se tuotti tutkimusretoriikkaan ajatuksen että runo tahi muu kaunokirjallinen teksti on aina jokaista yksityiskohtaansa myöten onnistunut>>
no kirjallisuudentutkimuksen intresseihin nyt ei muutenkaan kuulu tekstien tai teosten esteettinen tarkastelu, sehän ei olisi enää kovin tieteellistä.
Olen vähän samoilla linjoilla kuin Kristian. Kiinnostavia huomioita voisi syntyä sitenkin, että ottaisi tahallaan kriittisen asenteen, tai Vähäsen tapaan: ”Kirjoittaessani haluan vain saada selville kuinka nopeasti voin vaihtaa mielipiteeni jostakin henkilöstä, tuntea toisin. Mikään muu ei ole mielenkiintoista. Paskat kaikesta muusta.”
Se, ettei usko, että teksti olisi välttämättä onnistunut on minusta tärkeää kahdesta syystä: 1) täytyy voida olla olemassa parempaa taidetta kuin yleensä tulee vastaan, täytyy olla tapoja tehdä paremmin, ja 2) en ymmärrä mitä merkitystä on "onnistumisella" tai "toimimisella" - se ei voi minusta olla taiteen päämäärä sinänsä, vaan päämäärän tai päämäärien täytyy olla jossain muualla ("tekijän itsetunnolle" tms. sillä toki voi olla merkitystä - mutta se taas ei ole toivottavaa välttämättä...). Tai jotain!
Olen samaa mieltä, että rohkeampikin voisi olla. Mutta se ei vaan ole kovin helppoa, tajuta ja osata ero kriittisyyden ja ylimielisyyden välillä. Toisaalta jos keskustelua olisi enemmän, erilaisten näkökulmien ja vaatimusten esiin tuominen ei pomppaisi liikaa silmille. Haluan myös välttää antamasta sellaista vaikutelmaa, että täältä pesee, ette te nuoret ymmärrä mistään mitään. En kaipaa sellaista asemaa itselleni. Ennen muuta otan tämän mahdollisuutena oppia jotain. Mutta ajatuksenne ovat kieltämättä houkuttelevia. Miten onnistun ottamaan ne huomioon, jää nähtäväksi.
Lähetä kommentti