torstaina, kesäkuuta 11, 2009

Kirjallisuuden Spotify

Ryhdyin Spotifyn maksavaksi asiakkaaksi ja tajusin tehneeni elämäni kaupat. Noin sadalla kahdellakymmenellä eurolla vuodessa saan kuunnella musiikkia niin paljon kuin sielu sietää. Ja vaikka palvelun musiikkikirjasto ei olekaan täydellinen, silti yksittäisiä ”kappaleita” sen valikoimassa on jo nyt ”miljoonia” ja niitä tulee lisää 10 000 biisin päivävauhdilla.

Pyörittelipä hintaa miten tahansa, se tuntuu olevan enemmän kuin kohdallaan. Samalla summalla saisin kaupasta puolen tusinaa cd-levyä tai iTunesista ladattuna tuplaten saman määrän. Sen sijaan nyt levyhyllyssäni on sanotaanko miljoona pitkäsoittoa – tai ainakin enemmän musiikkia kuin ikinä ehdin elämäni aikana kuunnella.

Merkittävä, historiallinen ero tässä on se, että Spotify ei myy tavaraa vaan musiikkia (tai ehkä pitäisi sanoa ”aikaa”). Vaikka tavallaan ”omistan” koko Spotifyn musiikkikirjaston, en voi rohmuta sitä itselleni. Tämän takaa se, että palvelu soittaa musiikkia biisin kerrallaan, mutta myös ihmiselämän rajallisuus. Koska musiikkia kuunnellaan sarjassa, ei rinnan, liian tai ylimääräisen musiikin omistamisesta ei ole mitään hyötyä. Sitä paitsi eräänlaisen absoluuttisen rajan muodostaa se, että vuorokaudessa on vain 24 tuntia – musiikkia ei voi kuunnella loputtomasti.

Palvelun ansaintalogiikasta tiedetään, että se perustuu sekä mainostuloihin että premium-asiakkaiden suorittamiin kuukausi- tai vuorokausimaksuihin. Sopimukset musiikin jakamisesta Spotify tekee levy-yhtiöiden kanssa, mikä lienee kaikin puolin kätevämpää kuin yksittäisten artistien kanssa neuvotteleminen. Se, miten rahavirrat kanavoituvat itse tekijöille, ei ole tiedossani, mutta arvelen että sellainen virta on kuitenkin olemassa. Ja kuten kokemuksesta tiedetään, musiikin jakaminen ilmaiseksi tai ainakin melkein ilmaiseksi edistää artistien muita tuloja: levyt menevät kaikesta huolimatta kaupaksi, ja musiikki houkuttaa faneja ostamaan keikkalippuja ja katteeltaan verrattomia oheistuotteita.

Mitä muuta Spotifyn liikeidealla voitaisiin myydä? Elokuvia varmasti, kunhan tarpeeksi nopeat yhteydet yleistyvät ja neuvottelut tulonjaosta saadaan ratkaistuksi. Mutta entä kirjallisuus? Missä viipyy se palvelu, josta saa kympillä kuussa niin paljon luettavaa kuin oma lukunopeus ja tämä yhteinen, rajallinen aika sallivat?

Sellaista palvelua ei ole aivan pian odotettavissa, vaikka Googlen aloittama projekti koko maailman kirjallisuuden skannaamiseksi siihen suuntaan tuntuisi viittaavan.

Esteitä on ainakin pari. Ensinnäkin kirjailijayhteisön (ainakin osittainen) vastustus. Taiteilijakunnan kustantavaa porrasta kohtaan tuntema epäluulo on sitkeässä, eikä se laiva tunnu kääntyvän ketterästi ainakaan kirjailijoiden tapauksessa. Sietäisi kuitenkin ottaa mallia musiikintekijöistä, jotka oppivat nopeasti hyödyntämään uutta tekniikkaa. He tajusivat, ettei perinteinen musiikkibisnes ole ainoa tapa ansaita. Miksi tyytyä toimimaan kustantajien ja kirjakauppojen vanhoiksi käyneillä ehdoilla? Kirjailija omistaa teostensa tekijänoikeudet joka tapauksessa ja saa siten paketoida ja kaupata niitä niin kuin haluaa kustantajastaan välittämättä – miksi hän ei siis ryhtyisi kehittämään uusia tapoja ansaita työllään, etsimään uusia jakelukanavia ja yhteistyön keinoja, tai vaatimaan sellaisia omalta kustantajaltaan?

Toinen este liittyy lukijoihin ja heidän mielihaluihinsa. Sanotaan, että lukija haluaa yhä kirjansa kirjan muodossa. Hän haluaa hypistellä kirjaa esineenä, hänellä on siihen fetisistinen suhde. Olkoon niin, mutta veikkaan että tämäkin suhde arvioidaan uusiksi, jos ja kun uudet, elektroniset lukulaitteet lyövät itsensä läpi. Mutta veikkaan myös, että kymmenen euron kuukausimaksu tulee pian olemaan ohittamaton tarjous, jos sillä hinnalla pääsee penkomaan koko maailman kirjavarastoja, selailemaan yksittäisiä teoksia juuri sen itselleen tärkeän nimikkeen löytämiseksi ja lataamaan sen omalle lukulaitteelleen. Ja onhan lisäksi uuden tekniikan mahdollistama tarvepainatus niille, jotka haluavat yhä kirjansa kirjan muodossa.

Bisnesmalli saattaa kaivata yksityiskohtien viilausta, mutta on periaatteessa valmis. Perustetaan Spotifyn mallia seuraava palvelu, johon kustantajat liittyvät tarjoamalla kirjailijoidensa tuotteita luettavaksi korvausta vastaan. (Suuria kuluja ei synny, koska tekstit ovat jo valmiiksi digitaalisessa muodossa.) Jatkan ajatuskoetta: Teoksen lukeminen yrityksen palvelimelta sisältyy hintaan. Sen sijaan, jos yksittäisen kirjan haluaa ladata lukulaitteelleen ”omaksi” tai pod-tekniikalla edelleen tulostettavaksi, suoritetaan erillinen, muutaman euron suuruinen lisämaksu. Tarvepainajaksi voisi ryhtyä periaatteessa kuka tahansa: valittu teos tilataan verkossa ja se lähetetään lähimpään kirjakauppaan, kioskiin tai muuhun korttelipainoon tulostettavaksi. Viime mainituissa tapauksissa kirjailijan ja kustantajan laskutus tapahtuu verkossa suoritettavan tilauksen yhteydessä. Sen sijaan painaja saa hinnoitella työnsä vapaasti keskinäisen kilpailun huolehtiessa hintatasosta. (Se, miten estetään tarvepainattajaa myymästä kirjoja ohi laskutuksen, edellyttää totta kai miettimistä.)

Uusi malli ei tietenkään lopeta perinteistä kustannustoimintaa tai kirjakauppamyyntiä, ainakaan kertarysäyksellä. Sen sijaan on ilmiselvää, että uudet tekniikat ja niiden myötä syntyvät jakelutavat kasaavat paineita molempien suuntaan.

Mitä tämä tarkoittaisi numeroina ja euroina? Satatuhatta palvelun tilaajaa Suomen kokoisessa maassa ei tunnu mahdottomalta luvulta. Se tekisi pelkästään kuukausimaksuina toistakymmentä miljoonaa euroa vuodessa. Sen päälle tulisivat tietysti ladatuista tai painatetuista teoksista kertyvät tulot, minkä uskoisi kasvattavan summan kaksinkertaiseksi. Se ei ole valtava summa, mutta lähentelee jo kymmentä prosenttia alan kokonaismyynnistä (292 miljoonaa euroa vuonna 2008). Toisaalta nämä ovat erittäin kustannustehokkaita euroja, koska suuria investointeja ei tarvita.

Ja mitä tämä kaikki merkitsee? Toistan vielä, äärimmilleen yksinkertaistaen: Ahkera lukija saisi älyttömästi luettavaa entistä paljon, paljon halvemmalla.*) Kustantajat hyötyisivät, koska suuria satsauksia kirjojen painamiseen ja logistiikkaan ei tarvita. Kirjakauppojen neliömäärät pienenisivät, myös suhteellisesti, koska entisen kaltaisia suuria kirjavarastoja ei tarvittaisi, sen sijaan uutta liiketoimintaa syntyisi esimerkiksi tarvepainatukseen sijoittamalla. Kirjailijat hyötyisivät uudesta mallista, koska heille maksettu osuus kirjan hinnasta voitaisiin neuvotella nykyistä huomattavasti korkeammaksi, jopa 50 prosenttiin asti.

Ymmärrän, että hahmottelemani malli on keskeneräinen ja sisältää runsaasti avoimia kysymyksiä. Mutta malli se on joka tapauksessa, ja sellaisia tullaan ilman muuta tarvitsemaan, kun muutospaineen alla toimiva kirja-ala miettii tulevaa kohtaloaan.


*) Mietin tässä seuraavaa: Moni ahkerakin kirjallisuuden harrastaja jättää kirjan kokonaan ostamatta, koska 30 euron hinta yhdestä romaanista on kohtuuton, kohtuuton esimerkiksi siihen nähden kuinka monta kertaa kirja lopulta luetaan. Toisaalta sama ahkera harrastaja lukee (tai lukisi) mielellään esimerkiksi 20 romaania vuodessa. Mutta onko hän valmis maksamaan 600 euroa siitä, että ainakin osa hankinnoista osoittautuu pettymykseksi? Tuo 600 euroa on tietysti myyvän osapuolen kannalta houkutteleva summa, mutta uskon että vastaava tuotto olisi saavutettavissa toisinkin, kuten yllä hahmottelemani malli osoittaa.

6 kommenttia:

jonimatti joutsijärvi kirjoitti...

Yks seikka on se, että jo nyt internet on täynnä ilmaista luettavaa, jota on aivan liikaa, kaikilta tiedon ja taiteen aloilta, jotta sitä yhden elämän aikana voisi omaksua. Joten on kyseenalaista, tarvitaanko spotifyn kaltaista kirjallisuutta levittävää palvelua yhtään mihinkään. Tietenkin internetin tekstimassat eivät ole rakenteellisesti aivan samanlaisista yksiköistä koostuvia kuin kirjasto teoksineen, mutta kirjoitusta mitä kirjoitusta.

Karri Kokko kirjoitti...

Joo, olen samaa mieltä. Mutta asiaan liittyy niin monta pointtia. Joista yksi keskeisimmistä on tämä: Se "sisältö" jota me tekstien tai oikeammin digitaalisesti monistettavien tiedostojen muodossa tuotamme ei ole päätuotteemme. Tavallaan meidän olisi sanouduttava totaalisesti irti siitä. Se ei ole "meidän". Se ei ole se mitä me teemme. Me emme ole kustantamoiden, kirjapainojen tai kirjakauppiaiden alihankkijoita. Siis sen ei ainakaan pitäisi olla tärkein tai ainoa tehtävämme. Jos yritämme kaikin tavoin varjella ja valvoa tuota sisältöä, kaikki aikamme ja tarmomme menee siihen. Koko taistelu tekijänoikeuksien puolesta on järjetöntä ja turhaa. Vallitsevassa tilanteessa 98 prosenttia kirjailijakunnasta taistelee sen puolesta, että kaksi prosenttia kirjailijoista pystyy elämään tuotannollaan apurahoituksesta riippumatta. Koko sana "tekijänoikeus" on itse asiassa harhaanjohtava. Ei tekijänoikeutta säätelevää lakia ole laadittu tekijän eli sisällön tuottajan oikeuksien (tai oikeammin hänen tulojensa) takaamiseksi, vaan tuolla lailla määritellään se, kenellä on oikeus valmistaa kopioita tuosta sisällöstä. Jo tästäkin syystä kirjailijoiden olisi keksittävä uusia keinoja paitsi tuottamansa sisällön varjelemiseen myös sen kopioimiseen ja levittämiseen. Nykyisen kaltainen systeemi hyödyttää ainoastaan kaikkia muita toimialan osapuolia (ja sitä mainittua kahta prosenttia). Oma suositukseni: 1) Kehitetään apurahoitusta, koska se on myös kansallinen, kielipoliittinen etu, ja 2) kehitetään joku Spotifyn kaltainen uusi jakelusysteemi, joka perustuu sille ajatukselle, että tarjotaan kuluttajille mahdollisimman monia nimikkeitä mahdollisimman halpaan kappalehintaan (tällä tavoin pienistä puroista syntyy lopulta enemmän jaettavaa). Tämä viime mainittu ajatus perustuu siihen, että on kuitenkin järkevämpää myydä halpaa puuroa jokaikiseen pöytään kuin kaviaaria muutamalle aristokraatille. Okei, tiedän, että ajatukseni ovat aukkoisia ja viimeistelemättömiä, mutta eipä ole tullut vastaan parempaakaan ehdotusta.

jonimatti joutsijärvi kirjoitti...

Joo, toi huomioni ei kohdistunut oikeastaan ideoihisi tai kirjalijan asemaan kirjoituksen levityksessä - en ole pohtinut tekijänoikeuksia koskaan syvemmin -, vaan tulin vain ajatelleeksi, onko sellaista kirjallisen ekologian lokeroa, johon tuo spotify-systeemi asettuisi, tai voiko sellainen lokero syntyä.

Karri Kokko kirjoitti...

Toi ekologinen näkökulma on merkittävä. Hmm. Ehkä ryhdyn kannattamaan ajatusta painotuotteiden totaalikiellosta. Sen seurauksena vain originaalit sallittaisiin. Näin jokainen teos olisi ainutkertainen, ja teoksia saisi monistaa vain lukemalla niitä ääneen livenä. Mutta tämäkin on tätä tyypillistä minua: mitä tahansa uuden ajatuksen vuoksi.

troylloyd kirjoitti...

:
copy this, copy that
:

Jouni kirjoitti...

"tulin vain ajatelleeksi, onko sellaista kirjallisen ekologian lokeroa, johon tuo spotify-systeemi asettuisi, tai voiko sellainen lokero syntyä."

Mikäli uskotaan Barry Dilleriä niin sellainen lokero vääjäämättä syntyy: Barry Diller: The internet will become paid system

Henkilökohtaisesti en kylläkään panisi niin hirvittävästi painoa Dillerin sanoille, toki maksullisuus tulee lisääntymään, mutta pääosa netin sisällöstä tulee jatkossakin olemaan ilmaispalvelua.