lauantaina, huhtikuuta 12, 2008

Vanhaan tapaan

Pimeys ja valo väittelivät ajasta
ja muista mieltä painavista asioista.
”Ajan laita venyy kummastakin päästä,
se ei pääty eikä ala mistään”, valo sanoi.
”Se vaan jatkuu jatkumistaan ikuisesti.”
Pimeys ei ollut sillä vakuutettu.
”Vaadin todisteita, veli hyvä. Mitä vastaat?”
Valo oli varma, hymähti ja jatkoi:
”Katso naisen rannetta ja mieti.
Syke joka siinä vaivoin näkyy,
alku sen on pimeässä ehkä, mutta jatkuu
vielä senkin jälkeen kun hän itse kuolee.
Siitä huolen pitää tytär omaa verta
taikka jonkun toisen kuolevaisen.”
Pimeys vain pudisteli päätään, sanoi sitten:
”Voimme jatkaa tätä iät ajat, vanhaa riitaa
siitä, onko elämällä alku, loppu.
Maalaat kuvan kieltämättä kauniin,
mutta se ei vielä ratko ajan kysymystä.
Miten näytät toteen, ettei aika kuole?
Onko sitä edes olemassa?
Milläs näet sykkeen naisen ranteessa,
jos minä, musta, kätken kaiken?”
Valo veljeensä loi katseen lempeän
ja virkkoi sävyisästi: ”Älä huoli,
tumma rakas, siihen löytyy taattu keino.
Valo, pimeys, me emme ole kaikki.
Laitan sormet naisen ranteelle ja tunnen.”

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Pidin tästä. Ajaton. Novellimainen.