keskiviikkona, elokuuta 04, 2010

Sanojen runoudesta

Sanarunojen synnyttämä keskustelu ja miksei niille naureskelukin on ollut viime päivinä vilkasta. Tässäpä siis hiukan taustaa aiheesta ja sen vierestä.

Perustin Sanaruno-blogini 27. tammikuuta 2008 eli hiukan yli kaksi ja puoli vuotta sitten. Ensimmäisenä päivänä julkaisin kaikkiaan 21 sanarunoa. Suuri määrä kertoo siitä, että olin kirjoittanut ja julkaissut sanarunoja Lyhyttavarassa jo jonkin aikaa, ja nyt päätin ryhtyä tallentamaan kootusti yhteen paikkaan tätäkin puolta tuotannostani.

Toinen, välittömämpi syy blogin perustamiseen oli, että saman vuorokauden sisään ilmestyi myös ensimmäinen painettu sanarunoteokseni. Kyseessä oli pieni, postikotin kokoinen taitettu pahvinpala, joka sisälsi kaksi varhaista pwoermdiani, sanat list'n ja h'ear. Kortin julkaisi ystäväni Geof Huth osana pientä kotikutoista julkaisusarjaansa.

Minulle henkilökohtaisesti julkaisu oli iso asia. Siinä vaiheessa kirjoittamiani sanarunoja oli yhteensä ehkä tuo parikymmentä, enkä ajatellut asiasta johtuvan sen kummempaa. Kunhan nautiskelin vieraan kielen ulkopuolisesta tarkastelusta, oman kielitaitoni venyttämisestä ja kielitajullani leikkimisestä. Tein pistoja johonkin, mitä en täysin hallinnut, mutta johon koin omaavani luontaista viehtymystä, ehkä kykyäkin. Mieltäni kuitenkin lämmitti se, että joku – tässä tapauksessa aika merkittävä auktoriteetti – oli huomannut kykyni ja halunnut tuoda ne julki omasta tahdostaan. Sellaiselle ei sanota ei.

Suurta julkisuutta julkaisulle ei tietenkään ollut odotettavissa, ja tyydyin jakelemaan niitä ystävilleni lahjoina tai henkilökohtaisten viestien alustoina. Siksi hämmästykseni ja iloni oli valtava, kun muutamaa kuukautta myöhemmin Eileen Tabios julkaisi teoksesta arvion. Kirjoitus sisälsi kaikkiaan 700 sanaa, mikä on mielestäni aika hyvin teoksesta, joka koostuu ”vain” kahdesta sanasta. (Tämä siitä huolimatta, että Tabiosin arvio käsitteli käytännössä ainoastaan toista teokseni sanoista.)

Ensimmäistä sanarunoani en muista, mutta sen täytyy olla syntynyt reaktiona johonkin nimenomaaan Geofin kirjoittamaan, luultavimmin vuoden 2007 puolella. (Kuinka ollakaan, vuoden 2007 syksyllä julkaisin myös sanarunoista tai oikeammin yhdyssanoista koostuvan teokseni Avokyyhky, lattiaheroiini, mutta siitä lisää myöhemmin.)

Kuten todettua, sanarunotuotantoni lähti liikkeelle ennen muuta englanninkielisten sanarunojen eli pwoermdien kirjoittamisesta, viehtymyksestä vieraan kielen mahdollisuuksien koettelemiseen ja oman kielitaitoni tutkimiseen (ja esittelemiseen). Sanaruno-blogini tilastoista näen, että englannikielisiä sanarunoja on tähän mennessä yhteensä runsaat 300 (käytännössä varmaan nelisensataa, koska olen usein julkaissut samassa merkinnässä useampia sanoja). Sen sijaan suomenkielisiä sanarunoja on kertynyt ainaostaan 35 kappaletta. (Avokyyhkyssä yhdyssanoja oli yhteensä 1024.)

Suhde on merkittävä. Olen – ainakin tähän asti – työskennellyt lähes pelkästään englanninkielisten sanarunojen parissa – ja tehnyt ainoastaan satunnaisia syrjähyppyjä suomenkieliseen sanarunouteen – edellä mainituista syistä. Sanarunojen tekeminen on minulle jotain erityistä ja henkilökohtaista, omaan runoilijuuteeni liittyvää.

Ensinnäkin sanarunojen tekeminen englanniksi on ”helpompaa”. Riittää, kun seuraa Aram Saroyanin tai Geof Huthin esimerkkiä – ja alkaa ”vääntää”. Englannin kielen äänteiden, tavujen ja sanojen omituiset kirjoitussäännöt ovat suuri lahja. Pienellä näkökulman (tai ”kuulokulman”) vaihdoksella sanat alkavat paljastaa saloja, joita esimerkiksi pelkkä etymologinen näkökulma ei paljasta. Sanomattakin selvää, ettei suomen kieli taivu sellaiseen (sen sijaan se kyllä mahdollistaa muita asioita, mutta niistäkin tuonnempana.) Ennen muuta kyse on kielellä leikittelystä, sanaleikkien (pun) harjoittamisesta. Shakespeare teki sitä koko ajan, jopa oman nimensä kymmenillä kirjoitusasuilla!

Oletan, että yksi syy sanarunojen synnyttämään hämmennykseen ja niiden vähättelyyn liittyy juuri tähän. Ne ovat lasten leikkiä, ja vain sitä, eivät siis merkittävää tai vakavasti otettavaa runoutta. Kun suomen kielellä lähtee leikkimään, tuloksena on (useimmiten) onomatopoeettista lastenkamarilyriikkaa tai muuta pelleilyä, Kirsi Kunnaksen merkittävistä saavutuksista huolimatta. Sen sijaan englanninkielisessä runoudessa (Lewis Carroll) tulokset ovat varteenotettavaa kirjallisuutta.

Tämä johtuu kielten ratkaisevista eroista, kuten jo edellä totesin. On aivan eri asia kirjoittaa sanarunoja englanniksi ja suomeksi – mikä ei tietenkään merkitse lähtökohtaisesti laadullista eroa. Eron huomaa jo nyt jäljestä. Suomi antaa helpommin periksi esimerkiksi uusien yhdyssanojen tai vaikkapa L-runojen luomiselle. Se on sille luontaista, kun taas uusien yhdyssanojen tuottaminen englanniksi on ellei mahdotonta niin ainakin turhanaikaista.

Raotan hiukan Avokyyhkyn lähtökohtia. Tavanomaisesti uudet sanat syntyvät selkeästä tarpeesta. Havaitaan asia tai idea, jolle luodaan sana, jotta sihen voidaan viitata. Tuo valittu, johdettu tai lainattu sana on tietysti keinotekoinen ja sopimuskysymys (ja merkitsijän ja merkityn kannalta monimutkainen ja ansaitsisi laajemmankin pohdinnan, mutta ohitan sen tässä).

Todella ”uusien”, tarkoitetta vailla olevien sanojen luominen sen sijaan synnyttää vain ”sanoja mieltä ja tarkoitusta vailla”, heliseviä sanoja. Nämä sanat – kuten vaikkapa ”krimppa” tai ”uselli” tai ”pröyh” – eivät suoraan viittaa mihinkään jo olemassaolevaan, vaikka saattavatkin synnyttää lukijassa mielikuvia jostakin. Niiden merkitys luodaan tai ollaan luomatta vastaanottajasta ja hänen kielitajustaan riippuen.

Sen sijaan sanat ”avokyyhky” ja ”lattiaheroiini” toimivat toisin. Yhdyssanojen eri osien tunnistettavuus aiheuttaa lukijan tajunnassa tietokoneen hakutoimintoa muistuttavan prosessin: kone etsii aivojen tietokannasta vastaavuuksia – koska lukijasta tuntuu, että vastaavuuden on pakko olla olemassa – mutta yllätys on suuri, koska ”osumia” ei synny. Osuma syntyy vain, jos lukija antaa periksi ja luo kuvan omassa mielessään. Tuo kuva ei tietenkään ole kaikilla sama, mutta olipa syntynyt kuva mikä tahansa, se on kuitenkin aidosti luotu kuva. Tuntuukin, että Avokyyhkyssä olen kerrankin oikeasti luonut jotain.

Miten siis tästä eteenpäin? Tuntuu, että oma tieni englanninkielisten sanarunojen parissa alkaa olla käyty, enkä näe sillä suunnalla juurikaan uusia mahdollisuuksia (kuten monelle on arvatenkin käynyt selväksi). Sen sijaan en vielä heittäisi suomenkielistä sanarunoa lelujen romukoppaan.

Minusta esimerkiksi nanonen-blogin tekijät ovat kaikki osoittaneet, että sanarunolla on mahdollisuuksia – muuhunkin kuin lukijoiden ärsyttämiseen tai heidän odotustensa myötäsilittämiseen. Heillä on ensinnäkin kaikilla oma persoonallinen tyyli. He katsovat sanoja – runouden materiaalia, ainesta – toisin.

Myös Henriikka Tavin Sanakirja on merkittävä viitta, Cia Rinteen hengessä. Runoilijan tajunnassa sanat virtaavat kielestä toiseen ja värisevät yllättävästi, uusia merkityksiä ja varsinkin uusia sisältöjä tuottaen. Sanat sisältävät enemmän kuin niiden luojat ja käyttäjät tarkoittavat. Runoilijakaan ei voi luottaa sanoihin varauksetta, varautumatta yllätyksiin. Runoilija on sanan ammattilainen – miksei hänen siis sallittaisi tutkia niiden materiaalisuutta ennen kokemattomin tavoin. (Sanarunojen minimalismi tarkoittaakin juuri tätä materiaalisuuden tutkimista, ei niinkään niiden pientä kokoa.)

Sanarunojen parhaita ominaisuuksia on, että ne viittaavat sekä eteen että taakse. Yksi suunta voisi olla sukukielten tai murteiden taholla. Ottaa esimerkiksi selvää, mitä onni ja rakkaus ja puu ja tähdet oikeasti ”tarkoittavat”.

35 kommenttia:

Tero Hannula kirjoitti...

Bravo!

Teemu Manninen kirjoitti...

Hyvä Karri! Niin kuin hyvin tiedät, juuri tämmöistä sanarunoilijoiden aktivoitumista ja oman poetiikkansa avaamista lähdin kalastelemaan provokaatiollani.

Olisin kuitenkin ehkä toivonut (vaikka en sitä sinulta vaadi), että olisit tässä päässyt myös käsittelemään niitä varsinaisia kysymyksiä, joita minä ja Maaria olemme esittäneet. Tiedät itsekin, että ymmärrämme hyvin nämä esteettiset perustelut, ja hyväksymme (ainakin minä hyväksyn) ne täysin.

Se, mikä minua tai meitä kiinnostaa, on lukijan rooli blogirunoudessa (ja etenkin kriittisen lukijan, siis sellaisen, joka tykkää keskustella lukemistaan teksteistä ja arvostella niitä). Miksi sanarunoilijoiden on niin vaikeaa ottaa vastaan kritiikkiä? Miksi vetäydytään "harrastelun" taakse? Eikö lukijalla ole oikeutta sanoa, että joskus ei vaan tykkää siitä, mitä tehdään?

Tämä nyt tietysti liittyy siihen, että meillä ei runokentällä olla totuttu toisten tekstien julkiseen arvosteluun. Keskenään sitten salaa jutellaan siitä, mitä mieltä ollaan mistäkin, mutta olen vähän sitä mieltä, että erilaiset pitkään jatkuneet jääviysongelmat ja sosiaalisten konfliktien allerginen välttelyt saisi jo väistyä kentän terveen itsekritiikin tieltä. Ja ilman, että kritiikki aina leimattaisiin hyökkäyksiksi ja vihamieliseksi ja epäreiluksi kilttien kokeilijoiden (joita minäkin edustan! huom!) kiusaamiseksi. Kun ei tässä kuitenkaan olla, eikä voida olla, keneltäkään leipää suusta viemässä.

Olen myös sitä mieltä, että paras paikka aloittaa on "omien" keskuudessa.

(Kerro muuten kun saat sen Motten Oulipo-kirjan, voisin lainata sitä sulta sitten joskus.)

Teemu Manninen kirjoitti...

Voi tietysti olla, että käsitys kritiikin karttelusta on enemmänkin tunnelma, jota tämänhetkinen keskustelu on synnyttänyt, eikä tosiasia. Se saattaa perustua siihenkin numeeriseen faktaan, että aktuaalinen "sanarunoyhteisö" on kovin kovin pieni. :)

Olen debatoinut itseni kanssa, onko tässä kyse "suominimalismin" ala-alakulttuurista, joka alkaa irrottautua "kokeellisen" runouden alakulttuurista sen sisällä; aikaisemmin yhtenäisen kentän jakaantumisesta, mikä sinänsä on luonnollista, kun jengiä tulee lisää.

Karri Kokko kirjoitti...

Miksi sanarunoilijoiden on niin vaikea vastaanottaa kritiikkiä? Miten niin ja missä sellaista on tapahtunut?

Ja mistä ihmeestä tämä vyörytys on saanut alkunsa? Minulla ainakaan ei ole siitä pienintäkään aavistusta.

Olen toki lukenut sinun ja Maarian aiheeseen liittyvät kirjoitukset plus Runokorjaamon irvailut, mutta syystä tai toisesta minusta tuntuu kuin siinä ei olisi kaikki. Jossain on joku tuhahdellut (yksityisesti, pienessä piirissä, poissa julkisuudesta) tälle puuhastelulle ja olan takaa.

Mutta sellainenhan ei ole mitään uutta, ainakaan minulle. Mekanismi ja motiivit ovat tuttuja. Olen nähnyt monen ystävän ja kollegan kiemurtelevan edessäni, kun hän ei saa millään suoraan sanotuksi vaikka niin mieli tekisi, että hänen mielestään kaikki se mitä teen (blogit, sanarunot, kirjat, you name it) on hänen mielestään jotenkin epäilyttävää, tuomittavaa, ei "oikeaa" runoutta.

Tässä on kyse totta kai mieltymysten ja estetiikkojen ja traditioiden eroista. Jonkun mielestä kirja on kirja vasta kun siinä lukee Södika päällä ja sen on HS arvostellut. Se on karriäärirunoutta (pun NOT intended). Runoilija toimii niin kuin hänen odotetaan toimivan. Se on järkevää mm. keikkojen ja apurahojen mutta myös vertaisryhmän tuen saamiseksi. Ja yhtäkkiä huomaa olevansa itse myöntämässä ja jakamassa näitä armopaloja. Näin se menee.

En halua tehdä itsestäni muita suurempaa pyhimystä, mutta vartuin ympäristössä, jossa siihen kirjan kanteen vaadittiin myös monia muita, näkymättömiä hyväksymisleimoja. Sellaisia on tietysti käytössä nytkin, mutta ne ovat ainakin osittain eri leimoja kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Mutta onnea vaan niiden leimojen keräämisessa, nöyrästi lakki kädessä, oi te "runoilija-leimalla sertifioiduksi" (Henriikan termi) pyrkivät ja epäonnistumista ja piireistä putoamista pelkäävät.

Yritän kuitenkin pystytellä itsenäisenä, olipa hinta mikä tahansa. Hukkasin liian paljon aikaa ja lahjojani miettiessäni, miten tämä ristiriita olisi sovitettavissa. En hukkaa enää.

En ehkä täysin allekirjoita Beuysin ideaa "sosiaalisesta veistoksesta", mutta on siinä juurtakin. Ei tämä runous ole mitään gallerioiden rajatussa pyhässä tilassa tapahtuvaa hienostelua, jonka brändäämisestä Aalto-yliopistossa kuolataan. Tämä on totista ja jokahetkistä kamppailua sielujen autuudesta ja maailman pelastamisesta.

Jos minä tai joku muu siinä kaiken muun keskellä satun välillä miettimään jotain sanatason juttuja, sille irvailu on ehkä ymmärrettävää, mutta kertoo kyllä mielestäni enemmän irvailijan omista epävarmuuksista kuin sanarunojen "epäkorrektiudesta" tai ohuudesta tai mistä lie.

Esimerkiksi jaan täydellisesti sen mitä Henriikka omassa kommentissaan sanoi blogikirjoittamisesta. Miksi toisille on niin vaikeaa hyväksyä "luonnostelua" eli kokeilua arvokkaaksi? Siis sitä, että prosessi on yhtä tärkeä kuin lopputulos. Luonnosvihko JA Sikstuksen kappelin valmiit freskot.

Eli uskon, että taistelu sanarunoudesta on lopulta kaikkea muuta kuin esteettinen. Kyse on vallasta ja valta-asemista. Katsotaan kuka seisoo ja kenen joukoissa. En minä oikein muutakaan perustetta tälle yhtäkkiselle kampanjoinnille keksi. Onko sanarunojen tekeminen ja julkaiseminen todella niin helppoa ja helppohintaista kuin arvostelijat väittävät? Siitä vaan kokeilemaan.

Muuten olen sitä mieltä, että ulkopuolisia ei ole. Kun avaa suunsa runoudesta, on jo sisäpiirissä.

Ja ei, en ole ottanut nokkiini. Kunhan päästelen ilmoja pihalle siinä missä muutkin. Mutta teen sen sentään omalla nimellä ja julkisesti - kuten tietysti sinä ja Maariakin.

Teemu Manninen kirjoitti...

Niin, kuten jo edellä sanoin, on varmaankin vain tässä käynnissä olevassa keskustelussa herännyt tunne, että sanarunoilijat karttavat kritiikkiä. Jos Nanosen tämänhetkistä tilannetta seuraa, asia alkaisi ehkä olla jo (päivässä!) toisin.

Mutta: en ole samaa mieltä siitä, että tässä nimenomaisessa keskustelussa, jota me nyt tässä esimerkiksi käymme, on kyse valta-asemista, ei ainakaan minun eikä Maarian taholta - tai tietenkin riippuu, mistä tai kenen välisistä taisteluista nyt oli kyse. Minä näen tämän tasan "meidän" porukan juttuna, siis tämän eilen käynnistyneen keskustelun. On toki paljon niitä, jotka saattavat oikeastikin olla suvaitsemattomia, tai joilla ei riitä ymmärrystä sanarunoudelle edes sen vertaa kuin minulla - se on heidän oikeutensa kuitenkin lukijoina. On paljon runoutta, josta minä en pidä, mutta joka on jollekulle toiselle hirveän tärkeää. Näin olkoon.

Mutta minua kiinnostavat aina nämä erilaiset sosiaalisen ja esteettisen yhdistävät tilanteet ja kysymykset. Toistaisin siis sen, mitä sanoin: kyse on nyt tässä keskustelussa, sen dynamiikassa, sen retoriikassa, enemmänkin tietyn "heimon" sisällä syntyneistä pienemmistä ryhmistä, ja näiden ryhmien itsetietoisuudesta: yhtäkkiä se, mikä on aikaisemmin ollut yhteistä ja jaettua, tietty sama maku, ei olekaan enää sitä, jollain erittäin silmiinpistävällä ja näkyvällä tavalla. Tällainen tietenkin noudattaa luovien ihmisyhteisöjen, kuten taidekoulukuntien ja rokkibändien luonnollista kehityskaarta. Sosiaaliset energiat patoutuvat, kiertävät, purkautuvat, ilmenevät...näin käy.

Tämä kaikki on toki itsessään mielenkiintoista, mutta minua kiinnostaa vielä enemmän se, miten näitä sosiaalisia energioita voitaisiin hallinnoida tai miten niihin voitaisiin vaikuttaa keskustelulla, mielipiteenvaihdolla ja terävällä (itse)kritiikillä; onko mahdollista "terapoida" taideyhteisöjä niin, että niissä niin tyypillistä sosiaalisen energian pahentumista, väljähtymistä tai ylipainetta voitaisiin hoitaa? Antaa shokkihoitoa, syväterapiaa, ongelmakeskeistä, ratkaisukeskeistä, ja niin edelleen? Uskon, että se on mahdollista, mutta tuntuu vain, että foorumeita ja kanavia on liian vähän, tai tapoja puhua, konventioita.

Anteeksi sosiologinen hippeilyni. Hieman tervejärkisemmin: sanoin Henriikan blogissa, että minun ja Maarian pyrkimyksenä on ehkä institutionaalisen kritiikin ja ateljeekritiikin välisen tilan täyttäminen jollain, joka vastaisi yksityisten luonnosten ja painojulkaistun runouden välissä tapahtuvan kvasijulkisen blogirunouden asemaa, ja kykenisi palvelemaan sen tarpeita samalla tavalla kuin sanomalehti- tai pienlehtikritiikki palvelee esimerkiksi painojulkaistua runoutta.

Vielä yksi asia. Kuten sanoit, päästelet vähän kuumaa ilmaa, ja se on ihan jees, mutta johtaa valitettavan epätuottaviin muotoiluihin, kuten "Miksi toisille on niin vaikeaa hyväksyä "luonnostelua" eli kokeilua arvokkaaksi? Siis sitä, että prosessi on yhtä tärkeä kuin lopputulos."

Nämä "toiset" ovat tässä hieman epämääräinen joukko. Oletan, että tarkoitat tuota hämärämpää halveksujien ryhmää pikemminkin kuin esimerkiksi minua ja Maariaa? Koska minä en ainakaan ole tuota mieltä, vaikka haluankin varata itselleni lukijana mahdollisuuden kommentoida julkisesti saatavilla olevia luonnoksia, jopa negatiivisestikin - juuri siksihän niitä kommentoin, koska pidän julkista luonnostelua niin tärkeänä! :)

P.S. Myönnän, että on vähän omaakin syytäni, että kaipaamaani keskustelua tai itsekritiikkiä ei ole tarpeeksi, kun en vaan ole jaksanut olla viime vuosina mitenkään aktiivinen blogikommentoija - ei ole ollut sanottavaa. :(

Teemu Manninen kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Teemu Manninen kirjoitti...

Poistin tuplapostauksen.

aleksis salusjärvi kirjoitti...

Taustoittava postauksesi sisältää hyviä huomioita ja pohdinnan aiheita, keskustelun leviäminen kertonee sekin, että jostain olennaisesta on kysymys. En kuitenkaan ole samaa mieltä kanssasi, kun kirjoitat:

"Eli uskon, että taistelu sanarunoudesta on lopulta kaikkea muuta kuin esteettinen. Kyse on vallasta ja valta-asemista. Katsotaan kuka seisoo ja kenen joukoissa. En minä oikein muutakaan perustetta tälle yhtäkkiselle kampanjoinnille keksi."

En edes tiedä missä tällaista kampanjointia on käyty. Patalonia-anonyymiblogissa oli ilkeä teksti sanarunoudesta, Kake (tuo runouteen astunut anonyymi Quijote neulanterävällä peitsellään) on kirjoitellut jotain, mutta ei mielestäni mitään kovin loukkaavaa. Nämä molemmat silmiini tulleet esimerkkitapaukset ovat ehkä merkittäviä, mutta ei niistä vielä mitään valtakuviota aikaansaada vaikka hommaa suurenneltaisiinkin. Niin pieneksi ei runous Suomessa ole käpertynyt.

Valtaa liikkuu ylipäätään tässä skenessä vähän. Maarialla on ehkä valtaa perinpohjaisena ajattelijana ja loistavana esseistinä, mutta senkin osuminen johonkin joukkojenjako-motiiviin on vähintään omituisesti ajateltu.

Mä näenkin, että koko keskustelu on vilpitöntä, vaikkakin kovasanaista. Ehkä se suominalismi-juttu tuli niin väärästä sektorista ja koko sanarunoilmiön jatkuvasti kasvanut taustoitus on ollut niin kehnoa, että mahdolliset kirjalliset merkitykset ovat hautautuneet statusvetoisiin ryhmäblogeihin.

Maarian essee kysyy täysin aiheellisia kysymyksiä ja kyseenalaistaa löysiä määritelmiä siitä, mitä sanarunouden myötä on löydetty. Tunnistan täysin hänen esittämänsä kuvion, jossa "löydetyt" asiat tuntuvat ennemmin kirjallisilta toiveilta kuin runoudesta lukemalla selviäviltä sisällöiltä. Ja on muakin suututtanut kainalopierusanarunot, joiden mitätön nokkeluus kaivaa nenästään mitä tää muka on -kysymyksiä.

(Heh, tahattoman ironisesti sanavahvistus on "clever"), vaikka pyrinkin tuossa ylempänä välttämään viisastelua...

Karri Kokko kirjoitti...

Joo, kaikille. En missään nimessä ole epäilemässä Maarian ja Teemun vilpittömyyttä tai syyttämässä heitä valtatrippailusta. Kaukana siitä. Ja Mutta silti ihmettelen tätä yhtäkkistä laveaa (meidän mittakaavassamme) jos ei hyökkäystä niin mitätöintiä ja vähättelyä kyllä.

Mistä se tulee? Ei hajuakaan. Mikä näissä kaikkein viattomimmissa ja vähäisimmissä on nyt niin vaarallista ja epäilyttävää?

Epäilen, että se vain näyttää niin helpolta (koska se vaatii vain yhden sanan). Jotain muuta tässä on taustalla.

Mutta lienee viisainta, että käyn vielä tarkasti Maarian tekstin läpi ja vastaan yksityiskohtaisesti sen esittämiin näkökantoihin hänen postauksensa perään.

Joudun tietysti koko ajan kamppailemaan sen kanssa, etten ottaisi tätä kritiikkiä itseeni (vaikka aihetta varmaan olisi). Mutta tämä nyt vain on valitsemani estetiikka ja strategia: näyttää kaikki (melkein), siis prosessi ja elämäntapa vs. vain julkaisukelpoiset työt. Mutta arvostella siis saa molempia, tietenkin.

Karri Kokko kirjoitti...

Poistin tuplan.

Tero Hannula kirjoitti...

En osallistu tällä kertaa laajemmin tähän yleiseen keskusteluun, koska laadin ehkä laajemman kommentaarin aiheesta blogiini lähipäivinä.

Uteliaisuuttani vain haluaisin kysyä mikä oli se väärä sektori, josta Kristianin Suominimalismi tuli?

P.S. Hyvä että Karri tuli käyttäneeksi tuota hyökkäys-sanaa, koska sellaisena itsekin koin etenkin Maarian ihmeen kovasanaisen kirjoituksen. Itse koin sen tietysti myös kovin henkilökohtaisesti, koska se kohdentui erityisesti tuon nanonen-blogin kirjoittajia kohtaan, joihin itse kuulun, ja joista olen ainoa joka ei ole käytännössä julkaissut vielä juuri mitään muuta kuin sanarunoja. Ymmärrän, ettei hyökkäys tietenkään ollut kohdistettu minuun henkilökohtaisesti (niin suuria luuloja minulla ei itsestäni luonnollisesti ole), mutta mainitusta syystä koin sen henkilökohtaisesti. Ja toivon että ymmärrätte tuon jyrkän eron.
P.P.S. Minullekin tuli sellainen tunne, että tuon julkisen pilkkapuheen taustalla täytyy olla kulisseissa käytyä pilkkapuhetta, koska jos Maarian kirjoitus perustuu ainoastaan Teemun Facebook-seinällä käytyyn keskusteluun, Maaria luutii pahasti ohi maalin.

maaria pääjärvi kirjoitti...

Minunkin oli tarkoitus kommentoida vielä laajemmin omassa blogissani, mutta tähän ensinnäkin pikainen kiitos Karrille hienosta kirjoituksesta, ja toiseksi kommentti Terolle:

seuraan runoblogeja(nne) aktiivisesti ja olen tehnyt sitä pitkän aikaa. Kulisseissanaureskelusta en tiedä mitään, koska en ylipäänsä tajua mitä ne kulissit mahtavat olla. Tähän keskusteluunkin osallistuneet ymmärtävät paljon paremmin ne sosiaaliset seikat, joihin jatkuvasti viitataan, minä en niitä käsitä. En sijaitse kulisseissa, olen katsomossa, ja ehkäpä tökerösti huutelin näyttämölle.

Kirjoitukseni perustuu ensinnäkin omaan tuntemukseeni ja kokemukseeni ilmiöstä ja siihen tietoon mitä minulla ylipäänsä on. Toissijainen viitekohta on Teemun fb-statuksessa käyty keskustelu, jossa ensimmäistä kertaa ylipäänsä törmäsin mihinkään argumentteihin, joilla sanarunoutta puolustetaan. Siihen viittaaminen suoraan on kuitenkin vaikeaa, koska se sijaitsee toisen ihmisen yksityisellä alueella.

Maalin paikka ei näissä peleissä taida olla vakio, mutta tottakai tähtään paremmin kun minulle kerrotaan missä se seisoo.

Olen pahoillani tyylini kovasanaisuudesta.

Tero Hannula kirjoitti...

Ok, kiitos :) Palaan ehkä asiaan. Ilahduttavaa että tästä nyt keskustellaan! Väite sanarunoilijoiden olemattomasta kritiikinsietokyvystäkin voi saada nyt tukea, kun jonkinlaista kritiikkiä on viimein olemassa.

aleksis salusjärvi kirjoitti...

Tero, en osaa vastata yksiselitteiseti, tuo "väärä sektori" on mun vielä kunnolla hahmoontumaton tuntemus joka liittyy laajemmin runollisiin ilmiöihin sanarunoudenkin osalta.

Kulissien takainen puhe näyttää olevan tämän keissin osalta siis vähissä. Kaikki puhe taitaa olla suurimmaksi osaksi julkista. Mä näin Maariaa viime perjantaina Pasilassa kun oltiin oltu radiossa ja ainakaan silloin ei käynyt ilmi mitään salaisia kytköksiä, vaikka runoudesta pääasiassa puhuttiinkin. Jopa mä pystyin kertomaan M:lle runoskeneuutisia. Teemun selustaa en voi varmistaa, kun ei olla nähty sitten viime talven... ...ja tämä ei siis ole sanaliitto eiku salaliittomyhkäisyyttä...

Tero Hannula kirjoitti...

Ok.

En ollut mitään salaliittoteoriaa toki kehittelemässä. Ajattelin vain, että jos nuo kaikki väitteet sanarunoilijoiden siitä ja sanarunoilijoiden tästä perustuvat keskusteluiden osalta ainoastaan Facebookissa Teemun profiilissa käytyyn kommenttivaihtoon, ovat ne tosi hataralla pohjalla. Vaikka kommentteja kertyikin muistaakseni kaikkiaan 45, pääosa niistä on dialogia Teemun ja Timo Salon välillä, mistä on aika pitkä matka siihen, että sanaruno piiloutuu amatöörimäisyyden taakse tai sanaruno sitä ja tätä.

Tätä ja vain tätä tarkoitin arvailullani siitä, että keskustelua on täytynyt käydä jossain, mistä en ole itse sitä nähnyt tai kuullut. Sillä minun oli tosi vaikea uskoa sitä, yleensä loistavia blogikirjoituksia laativa Maaria perustaisi noin hurjat ja kovat väitteet noin vähäiselle pohjalle.

aleksis salusjärvi kirjoitti...

En tiedä mitä tarkoitat vähäisellä pohjalla? Maarian kriittisen esseen laukaissut syy ei taida olla sosiaalinen tai minkään keskustelun tulosta, vaan syntynyt ihan sanarunoja lukemalla. Esseen viittauspisteet ovat pitkältä aikajänteeltä, mikä kertoo yhdessä täsmällisen käsiteanalyysin kanssa, että lausunto on kypsynyt pidemmän aikaa eikä ole reaktio mihinkään "ilmassa olevaan". Niin, ja syy miksi mä tässä länkytän, vaikka en ole asianosainen, on se, että tuon sielunrauhaani vaivaavan "väärän sektorin" hahmoontuminen sanallistuu tuossa Maarian tekstissä monin tavoin loistavasti.

Tero Hannula kirjoitti...

Muutama esimerkki:

"Sanarunon tekijät vetoavat harrasteluargumenttiin."

"-- koska sen tekijät eivät kuitenkaan kiistä instituution perinteisiä laadullisia rajoja - muutoin kuin puskemalla vasemman käden pikkusormiharjoituksia ilmoille ja antamalla niille runouden nimen. Kiitokset otetaan instituutiolta vastaan kuitenkin pystyrinnoin."

"Runoilijat itsekin "leikkivät" amatööriä sanarunojen varjolla, ja ovat sitä mieltä, että huolimattoman ja hupaisan tekemisen voi kuitenkin julkaista runoutena."

"Sanarunous ei ainakaan tällaisena instituutiovastaisena liikkeenä toimi, se tapahtuu siinä instituutiossa, jonka kritiikkiä se muka nyt on viljelemässä."

Miten ihmeessä tällaisia näin yleistäviä väitteitä voi esittää yhden tai kahden sanarunoilijan kommenttien perusteella? Tarkoitan siis, että se keskustelupohja, mihin tekstissä jatkuvasti viitataan, on hyvin hyvin ohut eikä oikeuta tällaiseen nippukritiikkiin.

Tero Hannula kirjoitti...

Siis tiedän toki, että Maaria on näihin sanarunoihin laajasti tutustunut pitkällä aikavälillä. Luultavasti pidemmällä kuin minä. En väheksy tippaakaan hänen mielipiteitään. Ihmettelen vain tuota joukkoleimausta. Siitä siis se hyökkäyksentuntukin.

Teemu Manninen kirjoitti...

Miten käsitys siitä, että sanarunoilijat karttavat kritiikkiä, on syntynyt? En tiedä, onko mitään järkeä lähteä avaamaan tätä assosiaatioiden ja mielikuvien vyyhtiä julkisesti, mutta ehkä se voi kerrankin toimia esimerkkinä siitä, miten uskon erilaisten mielikuvien ja uskomusten muutenkin syntyvän.

Olen Henriikan kanssa sanarunoista jutellessani törmännyt jatkuvasti perusteluun, jonka mukaan sanarunoja ei olekaan tarkoitettu vakavasti otettaviksi, vaan esimerkiksi "helppona" esimerkkinä maallikoille siitä, miten runous voi tutkia kieltä tai kokeilla kielenkäytön rajoja. En muista tarkkoja sanoja, mutta ainakin pariin otteeseen Henriikka on sanonut minulle, että sanarunot ovat kevyttä harrastelua, eivätkä taidetta. Kyse ei ole ollut suoranaisesta kritiikin kieltämisestä, mutta kuitenkin sanarunous on näin asemoitu siten, että sen arvosteleminen on ainakin jossain määrin epäreilua. Voi olla, että olen ymmärtänyt väärin tai että muistan väärin, ja omat asenteeni värjäävät muistojani käydyistä keskusteluista. Näin usein käy, mutta silti: tämä minulle on jäänyt käteen.

Jouni Kemppi on erinäisissä keskusteluissa vedonnut siihen, että on uusia kokeellisia runoja harrastava amatööri, jonka teoksia ei ehkä pitäisi lähestyä samoilla kriteereillä kuin "oikeiden runoilijoiden" vastaavia. Saattaa olla, että olen ymmärtänyt jotain väärin, mutta olin ehtinyt jo tämän asenteen hyväksyä. Minulle Jouni on ollut malliesimerkki "vakavasta amatööristä", jollaisia mikä tahansa luova kenttä tarvitsee. Tilanne on kuitenkin muuttunut, kun Jouni on alkanut julkaista (mm. ntamolta) - tällöin olen ajatellut, että häntä pitäisi alkaa ajatella Karrin kaltaisena indie-runoilijana, jonka tekemisiä sopii seurata ja pohtia syvemminkin, mutta samaan aikaan (esim FB:ssä käydyn erään aikaisemman keskustelun perusteella) Jouni tuntuu edelleen kiistävän teostensa olevan taidetta - että ne ovat edelleen harrastetta, puhdetöitä. Olen ollut tästä hieman ymmälläni.

Tero puolestaan on minulle hieman tuntemattompi hahmo, vaikka Jyväskylästä tunnetaankin. Olen siellä käydyistä keskusteluista ja parista blogikirjoituksesta päätellyt, että Tero asemoi itsensä hieman samalla tavalla kuin Jouni (ja molempien vahva Twitter-presenssi, etenkin toistensa kommentointi, vain vahvistaa tätä assosiaatiota): että hän on vasta löytänyt runouden jonakin, mitä voisi alkaa kokeilla, ja että hän vasta harjoittelee sitä, ettei näin ollen hänen tekemisiään (ainakaan vielä) pitäisi ottaa liian vakavasti, tai ainakaan kritisoida samalla tavalla kuin "oikeita runoja".

Kuitenkin viime aikoina olen ollut havaitsevinani jonkinlaista retoriikan muutosta, etenkin Sanojano-blogin massan kasvaessa ja Teron puheissa itsestään "runoilijana". Tarkoitan, että hän on alkanut käyttää tätä titteliä itsestään. Enkä kritisoi sitä, olen sen puolella, että näin voi ja pitää tehdä: se, kuka saa olla "runoilija" on sosiaalinen sopimus tai neuvottelutilanne. Mutta koska näin on, se tarkoittaa, että tämän uuden runoilijan tekstejä pitää alkaa lukea runoina: arvostella niitä. Ehkä Tero on sitä halunnutkin. Tilanne on kuitenkin ollut hämmentävä, ja oirehtii ehkä laajempaa institutionaalisissa katveissa piileksivää epätietoisuutta siitä, millaisia sosiaalisia konventioita "runoilijoiden" tunnistamiseksi ja arvioimiseksi pitäisi kehittää silloin, kun tuotanto on löydettävissä vain netitse, blogista, eikä siihen liity esim. esiintymisiä tai paperilla julkaistuja teoksia, eikä oikein mitään muutakaan kuin yhteisöllisiä perusteluita.

Teemu Manninen kirjoitti...

Timon sosiaalisesti utooppiset (hyvällä tavalla, joskin olen kyynikko, enkä pysty aina käsityksiä jakamaan) kannat asiaan - ja omaan runoilijuuteensa tai omien kirjoitustensa funktioihin julkisina teoksina - olen tiennyt jo kauan, samoin Karrin mieltymyksen käyttää blogia prosessinsa perustana. (Korostan, että jaan molempien haaveen tietynlaisesta vapaan yksityisyrittelijäisyyden ja rehottavan kokeellisuuden monipuolisesta yhteisöstä.) Olen ollut aina ymmärtävinäni, että molempien eetokseen kuuluu tietyllä heidän harjoittamiensa tekemisen tapojen siirtäminen pois *perinteisen* kritiikin alueelta. Ts. perinteinen kritiikki ei tunnista eikä tunnusta heidän toimintaansa taiteeksi tai runoudeksi, tai ainakin sillä on suunnattomia vaikeuksia ymmärtää, mistä on kyse.

Samalla molempien teosten taustalla on useimmiten (tai ainakin silloin kun niistä innostun) jonkinlainen käsitteellinen, instituutiokriittinen tai filosofinen ele. Timo on filosofinen ajattelija, jonka status tietynlaisena verkko-intellektuellina on suonut hänelle mahdollisuuden tutkia uudenlaisia tapoja lähestyä "runoilijuuden" sosiaalista roolia, mutta välillä minua turhastuttaa se, että hän jatkuvasti sekä tarjoaa että on tarjoamatta tekstejään lukijalleen runoina. Ikään kuin hän ei vain uskaltaisi antautua sille, tai hyväksyä sitä, että runoilijuuteen kuuluu teoksestaan luopuminen: lukijan on annettava itse päättää, mistä on kyse.

Karri on puolestaan ennen kaikkea käsitetaiteilija, tai oikeastaan tietynlainen ITE-nykytaiteilija, pikemminkin kuin "runoilija" sanan perinteisessä merkityksessä, ja tietämys modernin taiteen historiasta aina värittää omaa vastaanottoani hänen teostensa kohdalla. Olen ajatellut, että Karrin toiminta verkossa on kuin taiteilijan studio, tai että verkko *on* hänen studionsa: paikka, jonne taiteilijan ystävät tai hänen teoksistaan kiinnostuneet saattavat silloin tällöin eksyä, ehkä kommentoidakin jotain, seurata taiteilijan prosessia - mutta tiedostaen, että kyseessä on work in progress. Mikä, kuten Karri tietää, on jännittävää ja arvokasta. Mutta tästä on seurannut myös se, etten minä ainakaan osaa suhtautua hänen sanaruno-blogiinsa tai facebookin pwoermd-päivityksiin muuna kuin luonnoskirjan ulkoistamisena. Olen odottanut aina, josko tekeminen myöhemmin kiteytyisi teokseksi, josta sitten voisi olla jotain mieltä, kuten Avokyyhkyn kohdalla (josta muuten pidän).

Teemu Manninen kirjoitti...

Tero: mistä tiedät, että keskustelupohja on ohut? Näissä julkitulevissa keskusteluissa on usein kyse pitkään kestäneistä sosiaalisissa kuvioissa pyöritellyistä asioista: voihan vaan olla, ettet yksinkertaisesti kuule omia kanaviasi pitkin näistä muualla käydyistä keskusteluista?

Ongelmalliseksi näistä kirjoittamisen tekee tietenkin aina se, ettei ole mitään julkista, johon viitata, ja tapakulttuuri pitää sopimattomana yksityisiin keskusteluihin viittaamisen ja etenkin ihmisten suoran nimeämisen. Mikä ei tarkoita sitä (tämä Karrille) että olisi olemassa "jotain syvempää", salaliittoja, kähmintää, valta-taistelua, vaan että runoutta harrastavat ihmiset ovat intohimoisesti kiinnostuneita runoudesta, ja keskustelevat siitä lähes taukoamatta (väsymykseen asti).

Tero Hannula kirjoitti...

"mistä tiedät, että keskustelupohja on ohut? Näissä julkitulevissa keskusteluissa on usein kyse pitkään kestäneistä sosiaalisissa kuvioissa pyöritellyistä asioista: voihan vaan olla, ettet yksinkertaisesti kuule omia kanaviasi pitkin näistä muualla käydyistä keskusteluista?"

Juuri tätä koitin tiedustella tuossa aikaisemmin.

Maaria kommentoi:
"Kirjoitukseni perustuu ensinnäkin omaan tuntemukseeni ja kokemukseeni ilmiöstä ja siihen tietoon mitä minulla ylipäänsä on. Toissijainen viitekohta on Teemun fb-statuksessa käyty keskustelu, jossa ensimmäistä kertaa ylipäänsä törmäsin mihinkään argumentteihin, joilla sanarunoutta puolustetaan."

Runoilija-titteliä olen käyttänyt lähinnä ironisesti, mutta kyllä minut niin voi minun puolestani asemoida. Onhan toi kirjakin nyt kohta tulossa. Mutta kyse ei olekaan siitä. Ei minun tekstejäni ole kritisoitu. Nyt on kritisoitu ilmiötä ja sanarunoilijoita. Ja kuten sanottua: Maarian aikaisemman kommentin perusteella virheellisin perustein.

Mikäli kaikki muut sanarunoilijat, tai edes iso osa heistä, myöntää, että toden totta, sanarunous on vain arvotonta sananmuunnosleikkiä, niin okei, myönnän auliisti olevani väärässä. Mutta siinäkin tapauksessa Maarian tekstissä on vedetty johtopäätökset ennen todistusaineistoa (äh, sori tää sanavalinta, ei nyt tullut parempaa mieleen).

Ja kyllä, minustakin suurin osa sanarunoista on paskaa. Samoin on paskaa suurin osa kirjallisuudesta ja runoudesta ylipäänsä. En mä silti lähtisi sanomaan, että kirjallisuus ja runous sinänsä on paskaa, koska pidän kuitenkin aika monista kirjoista. Maaria ei selvästikään pidä kovinkaan monista sanarunoista ja se on minusta täysin ok ja ymmärrettävää.

Henkilökohtaisesti tietysti harmittaa, että käytännössä kaikki oma julkinen kirjoitustyöni on tullut tässä leimatuksi vain pikku vitsailuksi, mutta siihenkin on totta kai jokaisella lukijalla täysi oikeus.

Teemu Manninen kirjoitti...

Minun mielestäni kritiikin perusteet eivät ole virheellisiä, koska luen tuota Maarian kommenttia tiivistyksenä samanlaisesta assosiaatioiden ketjusta kuin yllä yritin selostaa: mitä virheellistä siinä on, jos käydään läpi omia mielikuvia ja vaikutelmia? Suomalainen keskustelukulttuuri toki suosii kirjaimellista lukutapaa, etenkin silloin kun ollaan tekemisissä vaikeampien tai negatiivisten tunteiden kanssa, mutta silti: missä tahansa ristiriitatilanteessa tärkeintä on ottaa ilmaistu tunne todesta, eikä alkaa väittelemään siitä, onko jokin faktuaalinen väite täysin osuva vai ei. Se johtaa vain loputtomaan fleimisotaan, jossa eipäs-juupas -argumentit toistuvat ad nauseam.

Mikä se tunne sitten on, jota minä ja Maaria olemme yrittäneet ilmaista? Lyhyesti: höynäytetyksi joutumisen tunne, joka minulla ainakin lukijana on ollut usein päällimmäisenä; tunne, että runoilija kääntää minulle selkänsä eikä anna välineitä, joiden avulla arvostella tai arvioida tekemistään; tunne, että seuraan itselleni vieraan sisäpiirin viestintää, jonka täysi esteettinen kokeminen on minulta salattu. Tällä keskustelullahan näitä asioita koitetaan nyt etsiä tai paikallistaa. Siispä korostan: kumpikaan meistä ei väitä sanarunoutta "arvottomaksi sananmuunnosleikiksi", vaan puhumme siitä, millaisia lukukokemuksia meillä on ollut nykyisen sanarunobuumin seuraajina. Maaria muuten sanoo tämän paljon paremmin viimeisimmässä entryssään.

Tero Hannula kirjoitti...

Eikö?

"Jos kielen herkkyysalueita etsitään, osaavathan myös mainosnikkarit ja Matti helppoine ristikkoineen leikitellä. Samanlaista kielellistä herkkyyttä löytää esimerkiksi vitsikirjoista, kuten siitäkin anekdootista, jossa lehmä kysyi poliisilta saako ammua, ja poliisi totesi että ilman muuta. Lehmä siihen että am, am, am."

"Mikael, noi sun kommentit ei ainakaan saa mua vakuuttumaan siitä, että mun pitäisi ottaa sanarunous vakavasti tai minään muuna kuin puujalkavitseinä"

Teemu Manninen kirjoitti...

Ei.

Maaria ei väitä, että sanarunous ON arvotonta sanamuunnosleikkiä, hän toteaa, että siinä käytetään SAMANLAISIA keinoja.

Minun kommenttini sinä irroitat kontekstista epäreilulla tavalla: Mikael sanoo aikaisemmassa kommentissaan, että on "kuullut puolet parhaista yhden sanan runoista jonkin "puujalkakeskustelun" yhteydessä, siis lähtökohtaisesti sisäpiirissä ja vitsin tuloksena". Siis sanarunoilija Mikael Brygger tässä väittää, että sanarunous ON pelkkää puujalkavitsailua. Minun kommenttini on siis ironinen vitsi, joka nauraa paitsi Mikaelin hassulle toteamukselle, että omalle oletetulle asemalleni tuossa nimenomaisessa blogissa "änkyränä, joka ei vaan ymmärrä".

Pikkaisen epäreilua, pitäen silmällä sitä kuinka syytin sinua passiivisesta aggressiivisuudesta Nanosessa ja itse vetosit samaan ironiaan ja huumorintajuun..."en mä sitä oikeasti tarkoittanut" etc.

Mutta lopetetaanko tämä fleimaus kuitenkin nyt heti, jooko? Tämä eipäsjuupastelu on näivettävää eikä johda mihinkään rakentavaan.

Teemu Manninen kirjoitti...

Unohdin näemmä liittää tuonne ylemmäs assosiaatioselostukseeni tämän lopetuksen:

Lopuksi, tämä käynnissä oleva keskustelu, jonka Facebook-statukseni aloitti. Huomauttaisin, että aluksi en edes ollut sitä mieltä, että sanarunoilijat kaihtavat kritiikkiä. Ensimmäiset kirjoitukseni tuossa ketjussa eivät edes viitanneet moiseen mahdollisuuteen. Saatoin todeta, että harmittaa kun kuitenkin "joku suuttuu", jos olen sitä mieltä julkisesti, että sanarunobuumi on tuottanut enemmän kuraa kuin kivaa. Tällä tarkoitin kuitenkin vain dokumentoitua ja kaikkien tietämää tosiasiaa, että runopiireissä ei toisten teoksia arvostella julkisesti, koska ollaan a) jäävejä ja b) varotaan allergisesti sosiaalisia konflikteja. Myöhemmin, etenkin Timon kommenttien takia, edellä ilmaistut assosiaatiot värjäsivät mielessäni "koko jengin" erilaisten metonymioiden kautta. En ole kuitenkaan vieläkään varma, etteikö näissä assosiaatioissa olisi jotain perää.

P.S. Nanonen-blogin julkitulo tämän keskustelun aikana vain vahvisti käsityksiäni, mutta siihen ovat syynä sosiaaliset kytkökseni blogin jäsenistöön. Harryn, Mikaelin, Markon ja muiden ilmestyminen Nanoseen automaattisesti vaikutti asenteeseeni (Erkan ja Antin nyt vielä tultua sinne asenteeni vain vahvistui). Tämä porukka koostuu läheisistä ystävistä ja hyvistä kavereista, ja edustaa (itselleni) alkuperäistä runoblogijengiä, jonka asenteet ja huumorintajun tuntien sijoitin Nanosen heti mielessäni osastoon: "ei-vakavia ja kaveriporukan inside-huumorin kyllästämiä ironisia hupailuja, joista voi joskus tulla jotain, mutta ei ainakaan blogipohjalla".

Tero Hannula kirjoitti...

Tunnen kiusausta sanoa että ai se huumori on kiellettyä vain minulta, mutta joo, kyllä tämä fleimaus on parempi lopettaa tähän :) Tuo kyseinen sitaatti oli toki epäreilu, mutta vastaavia löytyy Facebookista useampia. Kohteliasuussäännöistä johtuen en kuitenkaan niitä siteerannut. Ja kai ne olivat sitten huumoria nekin. Ok.

Ja mä olen aivan samaa mieltä, kyllä sanarunobuumi on sanarunojen muodossa tuottanut toki enemmän kuraa kuin hyvää, kuten suurin osa muistakin buumeista imho. Mutta sitä hyvää on joukossa paljon myös. Tuskin sitä hyvää kamaa olisi niin paljon, ellei olisi paljon kompostia.

Omalta osaltani haluan tähdentää, etten ole mistään kritiikistä tuohtunut yhtään. Päin vastoin olen iloinen esimerkiksi sinun kommenteistasi nanosessa. (Tuohduin Maarian kirjoituksesta koska se oli mielestäni epäreilu, kuten edellä totean ja pyrin osoittamaan. Maarian tekstistä olen tosiaan edelleen eri mieltä kanssasi. Minusta sävy on siinä ivallinen ja vähättelevä alusta loppuun, (väli)otsikoita myöten. Tästä tuskin olemme minkäänlaiseen rakentavaan lopputulokseen saati konsensukseen tulossa, joten keskustelen mieluummin sanarunoudesta sinänsä.)

Sanarunomeiningeissä yksi ärsyttävä asia onkin juuri se kritiikinpuutteesta johtuva jonkinlainen kollektiivinen hybris, että tää on nyt kaikki ihan yhtä relevanttia kamaa. Toki olen surullinen jos osoittautuu että oma kamani on sieltä huonommasta päästä, mutta jos niin on, niin olkoon sitten niin (kukaan ei ole niin väittänyt, mutta tarkoitan vain sitä, etten yritä mitenkään korottaa tässä itseäni paremmaksi kuin kenties leikkisämmin suhtautuvat sanastelijat).

Harmittaa vähän, että nanonen on nyt leimattu sanarunoblogiksi, kun se oli tarkoitettu yleisesti minimalistisen runouden blogiksi. Jos se taittuu tuosta vielä enemmän sanarunon suuntaan, en tiedä olenko kiinnostunut jatkamaan, koska minulla on jo blogi sitä varten, enkä välttämättä koe eduksi olla osa puujalkablogia (se vaara tuossa on).

Jouni Kemppi kirjoitti...

TM: "Jouni tuntuu edelleen kiistävän teostensa olevan taidetta - että ne ovat edelleen harrastetta, puhdetöitä. Olen ollut tästä hieman ymmälläni."

En kiistä, enkä muistaakseni ole koskaan kiistänytkään, teosteni olevan taidetta.

Kiistän runoilijuuteni ja senkin vain henkilökohtaisena kokemuksena. Itse asiassa koen - maalauksiani lukuunottamatta - tekemiseni taiteeksi ja toivon että niitä käsitellään samalla tavalla kuin muitakin taideteoksia.

Ymmärrän toki, että haluttomuuteni kutsua itseäni runoilijaksi ja samanaikainen toive siitä, että teoksiani arvosteltaisiin (ja arvotettaisiin) taiteena on hivenen hämmentävä yhdistelmä.

(Ehkä minun pitäisi vihdoin hyväksyä runoilijan arvonimi...)

Mitä tulee asemaani kirjallisella kentällä, niin sitä en itse lähde määrittelemään (Vaikkakin ajatus siitä, että kutsuisin itseäni Indie-runouden Kuninkaaksi houkuttaa :).

Jos muut katsovat minun olevan esim. Karrin kanssa samassa asemassa, niin otan sen kohteliaisuutena. Ja yritän olla kohteliaisuuden arvoinen.

Tero Hannula kirjoitti...

Ehkä me, Jouni, voidaan tällaisina outcasteina luokitella itsemme johonkin Karvanaamaisten Karnevalistikarpaasien koulukuntaan ;)

Jouni Kemppi kirjoitti...

Minä olen jo vuosia odottanut sitä, että runoblogeihin syntyy asiallista ja kriittistä keskustelua. Lähinnä koska haluan oppia ja vaikka muiden tekemisistä voikin oppia, niin vielä enemmän voisi oppia mikäli niitä tekemisiä ruodittaisiin asiallisesti. Näin ulkopuoliselle runokenttä vaikuttaa niin pieneltä ettei (IMNHO) sen jäsenillä ole varaa valheelliseen myhäilyyn tai edes hiljaisuuteen silloin kun huomauttamisen aihetta olisi.

P.S. Tero, mielestäni sinä hermostuit osin aiheesta, mutta suurimmaksi osaksi aiheetta, minusta tuntuu ettet nähnyt Maarian kirjoitusta kokonaisuutena, vaan jäit jumiin muutamaan kohtaan.

Tero Hannula kirjoitti...

Katsoisin että tuohtumukseni johtui osaltaan yleissävystä, joka oli mielestäni kohtuuttoman (ja osin perusteettoman) ilkeä, sekä niistä muutamista yksityiskohdista joihin juutuin keskustelun myötä. Siksi olisikin ollut viisainta kirjoittaa harkittu kommentaari omaan blogiin, mutta nyt kävi näin, kun provosoiduin kommentoimaan täällä (sori Karri siitä).

Mutta kuten Facebookissa jo kommentoin, Maarian seuraava postaus aiheesta oli minusta kovin hyvä. Enemmän sellaista tuttua Maariaa ehkä (siinä määrin kuin voin sellaista ilmaisua käyttää). Ja Karrin tyyneyttä ja kommenttien tasoa voin vain ihailla. Olosuhteet ja taustat tuntien voin suoraan sanoa, etten moiseen tyyneyteen kykenisi itse.

Ja kuten olen pyrkinyt tuomaan esiin, olen kyllä mieluusti eturivissä tunnustamassa tietyt sanarunon ongelmat, vaikken hyväksykään koko lajin leimaamista niiden perusteella (ja ilahduttavasti keskustelun sävy on muuttunutkin vähitellen rakentavammaksi).

Mainittakoon, että olen tätä kirjoittaessani kovasti humalassa, joten antakaa anteeksi ainakin mahdolliset kirjoitusvirheet.

P.S. On mahtavaa, että aiheesta puhutaan nyt. Mutta muistuttaisin siitä, että jos keskustelua herättää tarkoituksellisen provokatiivisilla heitoilla, tulee niillä heitoilla asettaneeksi keskustelun sävyn. Tällöin on vähän paha lähteä moittimaan siitä, jos vastaus on myös kovasanainen. Mutta kiva että keskustelun sävykin on nyt viimein muuttumassa.

telephone Bill kirjoitti...

thank you
this blog very nice
thanks!

yks Kake kirjoitti...

@kk:

Mitä Runokorjaamon anonymiteettiin tulee, niin voin kertoa, ettei kukaan teistä tunne sen takana olevaa henkilöä eikä hän teitä muuten kuin julkisuudesta. Sinänsä ei olisi mikään suuri juttu, jos nimeni paljastuisi (tuskin tunnistaisitte sitä), mutta kun aikoinaan aloitin touhun nimimerkillä, niin sillä mennään. Ainakin toistaiseksi. En tiedä mitä kukaan voittasi jos nimeni julkaistaisiin jossain.

Tekijä on kuollut, eläköön lukija! Eikös se niin mene?

Mitä irvailuun tulee, niin ei kaikki ole pelkästään irvailua. On myös hauskanpitoa, huvittelua ja leikkiä.

Ja jos minulle sallitaan pako (sori Teemu), joka ei ole runomaailmalle ihan vieras, niin herramunjestassentäänmitkärin-tin-tin, ne on runoja, proosarunoja tai jopa sanarunoja eikä runouden oppikirjan lukuja.

Vaikka olen tosissani hauska, niin usein kynä vie miestä, eikä mies kynää. Tai noh, usein myös lähdemateriaali on se, joka jyrää. Vaan eipä silti, tietenkin meitsi on välillä ilkeä ja usein huono. Guilty as charged. Mitäpä sitä kieltämään. En kuitenkaan viitsi poistella Runokorjaamosta postauksia vain sen vuoksi, että jälkikäteen hävettää.

Mitä sanarunoihin tulee, niin kannustan kaikkia sanarunoilijoita parempiin suorituksiin. Meitsi on ainakin edistynyt sillä alueella, joten varmasti muutkin, vaikka lähtötaso onkin toista metriä korkeammalla.

Ja jokaiselle, joka asiallisia kyselee, lupaan asiallisen vastauksen. Myös toisaalla(tm).

Mutta perkele! Miksei kukaan ole ikinä kutsunut minua runoilijaksi???

Tero Hannula kirjoitti...

"Mutta perkele! Miksei kukaan ole ikinä kutsunut minua runoilijaksi???"

Luulenpa kutsuneeni, mutta Facebookin puolella. Anonymiteetin huonoja puolia.

Sanavahvistus: dumnis

yks Kake kirjoitti...

Kiitos TH, tämä tieto ja se seikka, että KK vastasi toiseen uteluuni toisaalla(tm) pelastivat yöuneni!