Alku

Aalto laulava aamu, huomen
aarnio opin, viisaan taidon,
Kivi ajan ja paikan suhteen
mönkään mennyt, teko aasin.

Ja latinan silta keino jolla
avutonkin ratsastaa,
Eevan nuhjaantunut asu
liian käytön vuoksi.

Niin tukala lie tie kaita, koulu
runoilijan innostuksen, aika
melko monen kuvan aineksena
korkean kreivin pyörän patina.

Muuten vain on raiteiltaan
ainoa muukalainen,
etkö tiedä aikomusta
potkaista tyhjää, siivolla.

Vähin vastus lievästi sanottuna,
vedet kalastusta ajatellen,
aivojenpesu arkioloissa.
Hän joka on, oli ja tuleva on.

Jot’ ei voi
kuluttaa pois
unheen koi eik’
asioiden ahmija.

Siispä näytän taivaan muodon,
mitä merkkejä on liikkeellä
tuulen vietäväksi
nopeasti ja näkymättömiin.

Minä, tämän kirjoittaja.
Siivekkäine sanoineen
puolittain myyty ankka,
istuu tyyliopin ankkurissa.

Ja kylvämättä niittää,
osoittautuu pystyväksi,
antaa haavat, lääkkeet,
jalan, jalkaisin ja jalalla.