Pari kirjaa muun muassa Pietarista

"Vallankumouksellista huumaa näkee koko ajan vähemmän ja vähemmän", kirjoitti kriitikko Jevgeni Lundberg kesäkuussa 1918, "ja kärsimystä riittää niin paljon, että ihmiset näyttävät vanhenevan viikko viikolta."

Sitaatti on peräisin Bengt Jangfeldtin juuri suomeksi ilmestyneestä Majakovski-elämäkerrasta Panoksena elämä (WSOY, suom. Juhani Lindholm). Jangfeldt ei syystäkään viipyile Lundbergin havainnnoiman kärsimyksen kuvailussa, sitäkin enemmän sen tekee Jari Tervo uudessa romaanissaan Troikka, jonka ensimmäinen puolisko pääosin sijoittuu vallankumouksen ja sen jälkiselvittelyjen ajan Pietariin.

Romaani on kokonaisuudessaankin käsittämättömän hieno, mutta aivan oma lukunsa on nimenomaan kyseinen Pietari-jakso. Tervo kuljettaa lukijansa kädestä pitäen kaupungin kahviloihin, kellariloukkoihin ja entisiin palatseihin, joita isännöivät nyt punaisen terrorin ideologit ja käytännön toteuttajat. Veri ja paska haisevat, eikä kukaan ole hetkeäkään turvassa sen paremmin luodeilta, taudeilta kuin nälältäkään. Tervo havainnollistaa yksityiskohtaisesti sen, minkä Lundberg edellä tiivistää.

(Myöhemmin romaani sisältää muun muassa kertakaikkisen upean junamatkan kuvauksen, jonka päähenkilöitä ovat kenraali Mannerheim ja Etsivän Keskuspoliisin osastopäällikkö, varatuomari Ellen Kataja, mutta se onkin jo rakkaustarina, eikä kuulu tähän.)

Toisin kuin Jangfeldt, Tervo ei romaanissaan sanallakaan viittaa Pietarissa samaan aikaan käytyyn esteettiseen valtataisteluun, jonka keskeisiä hahmoja Majakovski oli. Bolševikeille oli alunperin tärkeää valjastaa myös taiteilijat vallankumouksen asialle. Mutta futurismi "valtiontaiteena" oli kuolleena syntynyt ajatus, eikä aikaakaan kun itse Lenin sanoi liikkeen "järjettömille taideluomuksille" tiukasti ei. Huumaa kesti vuoden 1919 loppuun: "Avantgardismin aika Venäjän virallisena kulttuuri-ideologiana oli ohi."