Kritiikistä
Markku Paasosen kirjoittamaan Lassi Hyvärisen esikoisteoksen arvosteluun palaamisesta on luultavasti enemmän haittaa kuin hyötyä, mutta teen sen kuitenkin.
Ensinnäkin arviota lyhyesti kommentoinut Hyvärisen kustantaja Leevi Lehto on oikeassa: tarkemmin lukien Paasonen mitätöi kehunsa point for point and then some. Kuin ihalisi Ferrarin muotoa ja suorituskykyä, mutta tyrmäisi sitten koko italialaisen autosuunnittelun erityisesti ja autoilun yleensä jollakin tavoin epämiellyttävänä tai epäilyttävänä puuhasteluna.
Toiseksi: Helsingin Sanomain toiminta on läpinäkyvän metodista ja ylimielistä. Arvostelu viime syksynä ilmestyneestä teoksesta julkaistaan heinäkuisena torstaina. Oh, please. Toisin sanoen, lehden oli vihdoin annettava periksi ja ryhdyttävä käsittelemään palstoillaan myös ntamon teoksia, tai ainakin sitä osaa kustantamon tuotannosta, jolla se on pääasiassa halunnut profiloitua. Painetta tähän saattoi lisätä Pauliina Haasjoen Parnassolle (3/2008) kirjoittama laaja artikkeli ntamosta ja sen runotuotannosta.
Kolmanneksi: Mitä Paasosen teksti kertoo sanomalehtikritiikkimme tilasta? Montakin vikaa löytyy, mutta yksi on ylitse muiden. Jos kritiikki ei ole kattavaa, sillä ei ole pienintäkään merkitystä. Tässä suhteessa HS:n tulisi tuntea vastuunsa, onhan se the paper of record, se jälki mikä meistä jää tuleville. Nyt lehti toimii, ainakin runouden mutta myös muun aidosti innovatiivisen kulttuurin suhteen, ikään kuin tässä maassa ei luotaisi mitään uutta. Sen sijaan lehdelle kulttuuri on vain tapahtumamarkkinointia ja viihdeteollisuuden myyntiponnistuksiin osallistumista.
Tekstit
7 kommenttia:
Näinpä. Muutenkin luvalla sanoen Hesarin runokritiikit ovat olleet kammottavia jo pitkään, täysin yhdentekeviä ja mitäänsanomattomia tekeleitä, sivutäytteiltä vaikuttavat.
Tarkkuuden nimissä on todettava, että Lehdon mukaan arvostelun kirjoittaja kumoaa kehuihinsa liittämät varaukset, ei itse kehuja.
Heidi, olet tietysti oikeassa ja olisin voinut olla sanavalintani suhteen tarkempi. Viisainta lienee sanoa, että MP vesittää sekä kehunsa että moitteensa.
Päivää herra Kokko! Sain tiedon täällä kädystä taannoista kritiikkiäni koskeneesta keskustelusta. Haluaisin jättää tähän oman virtuaalisen jälkeni, koska muuten asiasta saattaa jäädä se virheellinen kuva, että olisin ryhtynyt kerrassaan päättömään puuhaan: vastustamaan kokeellisuutta!
En missään tapauksessa halunnut puhua uusien kielellisten urheiluautojen keksimistä vastaan, sillä olen varma, että kaikki vähänkin kiinnostava kirjallisuus keksii ja käyttää kyvykkäitä koneita. Kokeellisuus on kuitenkin siinä mielessä hankala käsite, että se tuntuisi viittaavan tietoiseen tahtoon, ja uskoakseni kielellisiä koneita voi valjastaa käyttöönsä myös niin, ettei toimenpide painotu taiteellisia keinoja manipuloivan tietoisen tahdon alueelle. Tässä onkin asian kriittinen piste: yksinomainen kiinnittyminen tietoisen manipulaation tasolle saattaa tehdä kokeellisuudesta samassa merkityksessä puolinaista kuin on puolinainen sellainen sävellys, joka paperilla näyttää kiinnostavalta, mutta joka ei onnistu soinnillaan taikka hälyllään vaikuttamaan ruumiiseen. Kuten Adorno sanoo: Kokellisuus mahdollisuuksien testaamisena tuo useinmiten esiin tyyppejä ja lakeja, ja alentaa konkreettisen teoksen pelkäksi kouluesimerkiksi. Ruumiista puhuttaessa täytyy kuitenkin kysyä, kenen ruumiista puhutaan. Jottei syyllistyttäisi subjektiivisen ruumiillisen vaikutuksen pohjalta syntyvään yleistykseen, olisikin ehkä puhuttava teoksen omista ruumiinvoimista, joilla se kykenee vaikuttamaan toisiin ruumiisiin. Tällöin kritiikki ainakin osittain olisi noiden vaikutusten kanavoimista eteenpäin. Tiedän liikkuvani ryteiköissä; sekavuudet johtunevat tarpeesta artikuloida älykäs ja innovatiivinen taide mieluummin ruumiin kuin hengen kielellä. Uskon nimittäin, että edistyksellisinkin taide jähmettyy hengen ja järjen despoottisten merkkien alle, jos se unohtaa ruumiilliset lähtökohtansa affektien, kuvien ja intensiteettien maanalaisessa kuhinassa.
Hyvärisen kokoelma vertautuu sävellykseen, jolla on ruumiinvoimia, ja näin se erottuu niistä lajitovereistaan, jotka kiinnostavat vain henkeä ja muotoa koskevina harjoituksina. Vaikkapa näin voisi avartaa arvostelun epäonnista viittausta kokeellisuuteen. Olisin varmasti voinut juopua metaforistani paremminkin! Kiitos palautteesta; kopea kriitikko tarvitsee välillä risun.
Markku
Mukavaa kun kommentoit; harvoin tänne runon marginaalin perukoille sen keskiöstä kukaan eksyy. Sanon keskiöstä en kiusoitellakseni vaan todetakseni faktan: olethan asemasi vakiinnuttanut, palkittu runoilija ja vieläpä päälehden vakituinen kriitikko. Ja sitä paitsi, kopea kriitikon kriitikkokin tarvitsee välillä kannustusta.
Mutta asiaan. Hankala käsite tosiaan, tuo kokeellisuus. Luulen, että sen ovat ottaneet käyttöönsä ja tuoneet tähän hetkeen ne, joilla ei ole omaa kokemusta sen paremmin kokeellisesta kuin ei-kokeellisesta runonteosta. Voisiko sitä kuvailla tekemiseksi, jonka lopputulosta ei ole etukäteen määritelty? Kokeilen – ja katson mitä tapahtuu. En pidä senkaltaista tekemistä itseisarvona, saatikka ainoana oikeana tapana, mutta on sillä myös paikkansa ja merkityksensä, kun yksittäinen runoilija – tai miksei isompikin joukko kerralla – huomaa tarvetta ilmaisunsa muuttamiseen. Paletti puhtaaksi, ja uusi tilalle. Jo riittää esittävyys, ei kun abstraktia tekemään. Alan olla sanottavani sanonut, mitä jos vaihtaisin mediumia katsoakseni mitä sieltä löytyy. Jotain tämmöistä, pragmaattista. Ja eikö näin toimi luova ihminen yleensä, poetiikasta ja traditiosta riippumatta?
Hyväriseen siirtyen: Runoilijan tematiikka yksinkertaisesti edellyttää tällaista ”kokeellista” muotoa. Sanon kokeellista siinä merkityksessä, että tavanomaisesti ladottu, lineaarinen esitystapa ei oletettavasti hänelle ja hänen ilmaisunsa tarpeisiin riittänyt. Ei se sen kummempaa. Siinä mielessä (esimerkiksi allekirjoittaneen tuotannon eräisiin osiin verrattuna) Hyvärisen kokeellisuus on aika viatonta, eikä edes hänen runojaan määrittävä ominaisuus.
Tässä tulee mukaan toinen iso käsite, kriitikon vastuu. Mielestäni Hyvärisen liittäminen kokeilevien runoilijoiden joukkoon on vähintään keinotekoista, jos ei mielivaltaista, ja leimaa hänet pitkiksi ajoiksi eteenpäin (esimerkiksi apurahanjakajien silmissä) vailla sanottavampia perusteita. Ethän sinäkään hänestä puhdasveristä kokeilevaa runoilijaa tee, mutta se on kuitenkin se kehys, jonka sisällä tai johon suhteessa häntä käsittelet. Sen sijaan, että määräävä käsite olisi ollut ”kokeellisuus”, olisiko kannattanut harkita jotain toista? Ei Hyvärinen minusta esimerkiksi kokeile toisenlaisia typografisia ratkaisuja; hän ainoastaan käyttää niitä (ja sanotaan nyt sekin, että komein tuloksin).
Se, että syytin sinua tietynlaisesta epäluulosta tai vastenmielisyydestä kokeellista runoutta kohtaan, on tietysti reaktionäärinen mutta myös tahallisen provokatiivinen ele. Sinulla on totta kai oikeus edellyttää tiettyä ruumiillista, sävähdyttävää kokemusta myös ”toisin tehdyltä” runoudelta. Mutta olen silti aistivinani, että sinä (ja aika moni muu) epäilisit jo lähtökohtaisesti sen kykyä sellaisten kokemusten välittämiseen. Se on vain ennakkoluulo, eikä sellaisena muuta kuin vahvista toisia ennakkoluuloja. Olithan myös sinä, loppujen lopuksi, hyvinkin vaikuttunut niin Hyvärisen kyvyistä yleensä kuin hänen luomistaan teoksista erityisesti.
Eri asia kokonaan on HS:n osuus tässä kaikessa. Molemmat olemme kai sitä mieltä, että lehden kulttuurisivujen painotukset eivät ole tällä hetkellä ihan mallillaan. Jos runoudesta, kirjallisuudesta ja muista taiteista kirjoitettaisiin sivuilla enemmän ja perinpohjaisesti, tällaisetkin painotukset saisivat kaivatut vastapunnuksensa. Mikä olisi myös lehden lukijoiden etu.
Kiitos joka tapauksessa arvokkaasta kommentista.
Hej alla,
jotenkin niin itsestäänselvyydessään yllättävä ja hölmö kysymys tuli mieleen, että piti saada jakaa se täällä. Mitä on ei-kokeellinen runous? Onko se mielekäs kysymys, analysoitaessa sitä, mitä kokeellisuudella tarkoitetaan, vai onko tuollainen dualismi vain vanhentunutta? Mutta siis oikeesti. Ei-kokeellinen runoilija ei tota noin niinku siis "kokeile"? Duh. Vaan pitäytyy perinteisissä keinoissa? Ja mitä ne perinteiset hiihtämiset sitten ovatkaan, ehkä se on tietyllä tavalla tällä hetkellä kadonnut: yhteisesti käsitetty horisontti (takana, sivussa, jossain).
tv. kesäpää päässä -Miia
Todella tarpeellinen kysymys - johtuen siitä, että täkäläisissä kritiikeissä "kokeellinen runous" on lähinnä leimakirves, tapa lokeroida jokin uusi ja hämmentävä ilman että kokeellisuus olisi millään tavoin määritelty. Mitä kaikkea sen alle tulisi sijoittaa? Konerunous, käsiterunous, ei-luova kirjoittaminen, flarf, kielirunous, kollaboraatiot, vispo, cut-up?
Paremman puutteessa jaan kokeellisen runouden kahteen pääluokkaan.
1) Kirjoittamisen prosessiin liittyy jokin sattumanvarainen tai hallittua sattumaa käyttävä elementti. Toisin sanoen tekijä hyväksyy lopputuokseksi teoksen, joka ei ole ennalta määrätty tai niin sanotusti kokonaan omasta päästä.
2) Kaikki sellainen runous, joka tietoisesti asettuu vallitsevan estetiikan ulkopuolelle tai muulla tavoin etsii uusia runouden esittämisen, julkaisemisen tai ilmenemisen tapoja.
Edelliseen ryhmään kuuluvat itsestään selvästi mm. koneavusteinen runous, cut-up ja muut "sattumaa" käyttävät kirjoitustavat.
Sen sijaan jälkimmäinen on jo hankalampi tapaus. Kun tarkemmin ajattelee, meidän tapauksessamme iso osa kokeellisesta runoudesta näyttäisi kiertyvän tavalla tai toisella Leevin ympärille (Jukka-Pekka Kervistä tietenkään unohtamatta).
Esimerkkejä: Leevin "Päivä" on ilman muuta kokeellista runoutta. Samoin perustein ehkä myös "Varjofinlandia" (appropriaatio, kollaasi), "MMVII" (käsiterunous) "Mitä ehkä" (cut-up) ja blogissa julkaisemani "Poem in Reverse" (kirjoitettu takaperin). Jannen, Ritan ja Tytin google-avusteiset teokset. Teemun "Lohikäärmen poika" (flarf ym.). Akin, Janin, Jusun, Mikaelin, Tuomaksen ja monen muun kokoelmat ntamolta. Ja miksei tältä keväältä myös Harryn esikoinen, joka lähentelee abstraktia ilmaisua, jos sellainen on kirjoituksen suhteen mahdollista. Luetteloon voisi lisätä Ville-Juhanin ja Hannun sekä Sirpan ja Tonin kollaboraatiot. Unohdinko jotain?
Jossain kokeellisen ja ei-kokeellisen runouden rajapinnassa sijaitsevat myös Einon kokoelmat (hänen "kokeellisuuteensa" viittaa myös viehtymys muihin runouden ilmentämisen tapoihin). Tästä eteenpäin janalla liikuttaessa tullaan vähitellen ei-kokeellisen runouden alueelle. Mitä se sitten tarkkaan ottaen on, sano se.
Lähetä kommentti