Growin' Up

Iltapäivällä töistä lähtiessäni kuulen musiikkia epämääräisestä suunnasta. Menee hetki, kunnes tunnistan lähteen, tutun soundin, tutut riffit. The Boss pitää sound checkiä Stadionilla!

Äänet toivat mieleen muiston jos toisenkin. Olin kuuntelemassa Springsteeniä Tukholmassa, oliko sen nyt 1975, joka tapauksessa ennen Born to Runia ja suurta maailmanmainetta.

Matkalla heinätorin laidassa seisovaan konserttitaloon ostin kioskista yhden punaisen ruusun. Paikkani sijaitsi eturivissä keskellä, ja ajattelin tavalla tai toisella kiittää taiteilijaa, kenties viskaamalla ruusuni lavalle konsertin päätteeksi. Tilaisuus kiitoksiin avautui kuitenkin tavalla, jota en osannut ennakoida. Kesken jonkun menevän biisin Bruce heittäytyi selälleen lavalle ja kieri siitä reunan yli suoraan jalkoihini. Samassa hän kääntyi puoleeni, käänsi mikrofonin pois suunsa edestä ja huusi: "Now!" Ojensin ruusun hänen käteensä, minkä jälkeen hän jatkoi laulamistaan, kipusi takaisin lavalle ja vei esityksen loppuun. Biisin päätteeksi hän kumarsi ja heitti kukan takaisin yleisön joukkoon.

Olin konsertin aikoihin kaksikymmenvuotias ("Ah, but I was so much older then, I'm younger than that now"). Sen jälkeen on tullut paljon kaikkea hyvää, mutta mitään ei kuitenkaan voi sille, etteikö juuri nuorena kuultu musiikki jättäisi meihin sitä kaikkein lähtemättömintä jälkeä, sitä jonka tunnistin Pasilan ilmassa tänäkin heinäkuisena päivänä.

Vielä yksi juttu. Kun kahdeksankymmentäluvun lopussa alettiin siirtyä vinyyleistä digitaaliseen formaattiin, ensimmäinen cd-levy jonka ostin oli nimenomaan Springsteenin kolmen levyn boksi. Se oli varautumista tulevaan, sillä ensimmäisen cd-soittimeni hankin vasta kuukausia myöhemmin. Mutta muistan sen myös siksi, että ostin levyn silloiselta kollegaltani, nyt jo edesmenneeltä tulevalta kirjailijalta, Arto Salmiselta.