Korvaluut 10

Issue ten of Otoliths has gone live.

Loma!

Nautin lämpimästä, jopa helteestä, mutta rakastan istua varjossa. Se sopii syömiseen, juomiseen ja seurusteluun, mutta myös poeettiseen haaveiluun, josta seurauksena on kauneuden erilaisia ilmentymiä. Voisin tehdä sitä loputtomasti. Tällä erää sitä jatkuu elokuun viimeiseen päivään asti.

Luettua

Satu Kaikkonen kirjoittaa kirjastani Mitä ehkä.

Briljanttia

Olen saanut oheisen kunniamerkin Anitalta, Iinekseltä ja Ritalta, mistä nöyrin kiitos. Perustelut lämmittävät mieltä, koska ne vahvistavat tunnetta tekemisen mielekkyydestä. Meemiin kuuluu kunnian kierrättäminen, mutta myös oikeus kieltäytyä siitä. Olen sen verran myöhään liikkeellä, että tuntuu kuin kaikki merkittävät kotimaiset blogit olisivat jo tulleet huomioiduiksi. Senpä vuoksi käytän tilaisuutta hyväksi ja viiton lukijoitani kahden briljantin ulkomaisen bloggaajan suuntaan. Mike Cannellin ja Troy Lloydin tuotantoon kannattaa tutustua.

Muinaisajan maailmankuva

Maapallon tutkii niin kuin ihmissuku kohtalonsa heittämä.
Mantujen samoillessa tutustuu hämärin kuvitelmin.
Pitkiin aikoihin kulunut näköpiiri pysyy ahdasrajaisena.
Tutkimuksen laskee kiertotähden tuntemukselle.

Muinoin kuvittelin maata levyn keskipisteen itsestä.
Tällaiseen on välittömästi havainnoksi annettu kuva.
Jos seisoi tasangon tai vuorta, näkee pyöreää maassa.
Joka kaukaa meistäkin päättyisi taivaan rantaan.

Yltämme kaartui taivas, reunat näköpiirimme rajalta.
Tässä maailmankuvassa tapaa kaikki muinaiskansat.
Sitä ilmensi Vanha testamentti eräissä lauseissa.
Itse keskipisteen, ympäriltä tuntemattomat, tienoot.

Neljäs seinä on palannut tauolta

Tällä kertaa vuorossa on Miia Toivion esikoiskokoelma Loistaen olet. Kuten huomata saa, olen muuttanut hiukan metodiani. Aiempi yksityiskohtainen, useampaan jaksoon jaettu "lähiluku" on antanut tietä nopealle impressiolle: kukin kokoelma käsitellään tästä edes yhdeltä istumalta. Muutos voi olla tappioksi lukijalle, mutta ainakin se säästää kirjoittajan vaivoja. Niin tai näin, toivottavasti pystyn näin käsittelemään entistä useampia teoksia.

HS löysi konerunouden

Unohdin eilen viitata HS:n juttuun Tytti Heikkisestä ja konerunoudesta. Mikäs siinä, ei lainkaan hassumpi juttu, ja vieläpä tehty ilman sarvia ja hampaita, mikä lehdelle ja kirjoittajalle kunniaksi mainittakoon.

Juttuun kuului, että Heikkistä pyydettiin näyttämään kuinka googleruno syntyy. Joku voi ihmetellen vähätellä, että noinko helppoa se on. Puolustan kuitenkin Heikkisen rohkeutta tarttua haasteeseen. Syntyneen runon laatu on tässä sivuseikka (vaikka se ihan kelvollinen onkin). Ei kaikki runous ole tarkoitettukaan "valmiiksi" ja "lopulliseksi". Kyse on metodin näyttämisestä ja (mahdollisen) teoksen luonnostelemisesta. Jos ketä tahansa tanssijaa, laulajaa, muusikkoa tai maalaria olisi pyydetty kylmiltään esittelemään välinettään/taitojaan, kyllä se olisi heiltä onnistunut. Tanssijalta muutama liike, laulajalta aarianpätkä, muusikolta 12 tahtia, kuvataiteilijalta nopea luonnos. Ei se sen vakavampaa.

Pieni runo onnesta

Polo olen
silti olen.
Yksi lysti
ilot elon.

Growin' Up

Iltapäivällä töistä lähtiessäni kuulen musiikkia epämääräisestä suunnasta. Menee hetki, kunnes tunnistan lähteen, tutun soundin, tutut riffit. The Boss pitää sound checkiä Stadionilla!

Äänet toivat mieleen muiston jos toisenkin. Olin kuuntelemassa Springsteeniä Tukholmassa, oliko sen nyt 1975, joka tapauksessa ennen Born to Runia ja suurta maailmanmainetta.

Matkalla heinätorin laidassa seisovaan konserttitaloon ostin kioskista yhden punaisen ruusun. Paikkani sijaitsi eturivissä keskellä, ja ajattelin tavalla tai toisella kiittää taiteilijaa, kenties viskaamalla ruusuni lavalle konsertin päätteeksi. Tilaisuus kiitoksiin avautui kuitenkin tavalla, jota en osannut ennakoida. Kesken jonkun menevän biisin Bruce heittäytyi selälleen lavalle ja kieri siitä reunan yli suoraan jalkoihini. Samassa hän kääntyi puoleeni, käänsi mikrofonin pois suunsa edestä ja huusi: "Now!" Ojensin ruusun hänen käteensä, minkä jälkeen hän jatkoi laulamistaan, kipusi takaisin lavalle ja vei esityksen loppuun. Biisin päätteeksi hän kumarsi ja heitti kukan takaisin yleisön joukkoon.

Olin konsertin aikoihin kaksikymmenvuotias ("Ah, but I was so much older then, I'm younger than that now"). Sen jälkeen on tullut paljon kaikkea hyvää, mutta mitään ei kuitenkaan voi sille, etteikö juuri nuorena kuultu musiikki jättäisi meihin sitä kaikkein lähtemättömintä jälkeä, sitä jonka tunnistin Pasilan ilmassa tänäkin heinäkuisena päivänä.

Vielä yksi juttu. Kun kahdeksankymmentäluvun lopussa alettiin siirtyä vinyyleistä digitaaliseen formaattiin, ensimmäinen cd-levy jonka ostin oli nimenomaan Springsteenin kolmen levyn boksi. Se oli varautumista tulevaan, sillä ensimmäisen cd-soittimeni hankin vasta kuukausia myöhemmin. Mutta muistan sen myös siksi, että ostin levyn silloiselta kollegaltani, nyt jo edesmenneeltä tulevalta kirjailijalta, Arto Salmiselta.

Välitilinpäätös 3

Siitä kun vähän yli neljä vuotta sitten aloitin ensimmäisen blogini Muistikirjan, on kulunut melko tarkalleen 1500 päivää. Sen jälkeen olen perustanut kymmenkunta muuta kirjoitusalustaa ja yhteensä niihin olen kirjoittanut noin 6000 merkintää eli keskimäärin neljä kutakin päivää kohti. Näiden tekstien pohjalta olen julkaissut seitsemän eri teosta. Seuraavaa olen paraikaa viimeistelemässä, ja sen pitäisi ilmestyä elokuussa (ja kolmeen tai neljään muuhun käsikirjoitukset ovat periaatteessa olemassa). Neljä satumaista vuotta — enpä olisi ikinä arvannut.

Öinen hetki

Tulen käymään
katsotaan kuu
se on siellä
minun sormeni.

Aamukin koittaa
kaikenlaista
mitä tietää
fysiikka ja kemia.

Onnea uudelle kirjalle!

Maalasin biologian oppikirjaa iltaisin. Sinusta oli vain raidat jäljellä.

Katkelma Silja Järventaustan uutuuskokoelmasta Liputettu päivä (Teos 2008)

Runous leviää edelleen Tanskassa.

Runous jatkuu tiistaina.

Vanhasta runoudesta tuoretta vettä.

Kritiikistä

Markku Paasosen kirjoittamaan Lassi Hyvärisen esikoisteoksen arvosteluun palaamisesta on luultavasti enemmän haittaa kuin hyötyä, mutta teen sen kuitenkin.

Ensinnäkin arviota lyhyesti kommentoinut Hyvärisen kustantaja Leevi Lehto on oikeassa: tarkemmin lukien Paasonen mitätöi kehunsa point for point and then some. Kuin ihalisi Ferrarin muotoa ja suorituskykyä, mutta tyrmäisi sitten koko italialaisen autosuunnittelun erityisesti ja autoilun yleensä jollakin tavoin epämiellyttävänä tai epäilyttävänä puuhasteluna.

Toiseksi: Helsingin Sanomain toiminta on läpinäkyvän metodista ja ylimielistä. Arvostelu viime syksynä ilmestyneestä teoksesta julkaistaan heinäkuisena torstaina. Oh, please. Toisin sanoen, lehden oli vihdoin annettava periksi ja ryhdyttävä käsittelemään palstoillaan myös ntamon teoksia, tai ainakin sitä osaa kustantamon tuotannosta, jolla se on pääasiassa halunnut profiloitua. Painetta tähän saattoi lisätä Pauliina Haasjoen Parnassolle (3/2008) kirjoittama laaja artikkeli ntamosta ja sen runotuotannosta.

Kolmanneksi: Mitä Paasosen teksti kertoo sanomalehtikritiikkimme tilasta? Montakin vikaa löytyy, mutta yksi on ylitse muiden. Jos kritiikki ei ole kattavaa, sillä ei ole pienintäkään merkitystä. Tässä suhteessa HS:n tulisi tuntea vastuunsa, onhan se the paper of record, se jälki mikä meistä jää tuleville. Nyt lehti toimii, ainakin runouden mutta myös muun aidosti innovatiivisen kulttuurin suhteen, ikään kuin tässä maassa ei luotaisi mitään uutta. Sen sijaan lehdelle kulttuuri on vain tapahtumamarkkinointia ja viihdeteollisuuden myyntiponnistuksiin osallistumista.

Töissä

Pentti Aitan kuukauden mittainen työrupeama alkaa kääntyä loppusuoralle. Asiasta oli tänään juttua Kuvalehden nettisivuillakin. Performanssi on siis käynnissä vielä tänään perjantaina ja huomenna lauantaina klo 11-19 ja huipentuu lauantaina klo 18 alkavaan päätösesitykseen. Kannattanee vaivautua paikalle viimeistään silloin.

Edit: Kellonajat lisätty ja korjattu.

Väärin sammutetut

Markku Paasosen arvio (cut up) Lassi Hyvärisen Riippuvista puutarhoista tämän päivän Hesarissa on otsikkoa myöten pääasiassa reilun ylistävä, mutta Paasoselle tyypilliset kriitikon takaportit myös hämmentävät:

"Monesta avantgardesuuntauksesta ammentavaa teosta olisi helppo luonnehtia kokeelliseksi. Kokoelmassa ei kuitenkaan ole mitään siitä muotoseikkoihin tuijottavasta kireydestä, joka toisinaan vaivaa erilaisten tekniikoiden parissa askartelevaa kokeellista runoutta.

Hyvärisen runo on kauttaaltaan vapautunutta, musikaalisuudessaan ruumiillista ja valtavan kirjon erilaisia tekniikoita omaksuneessa helppoudessaan kaiken tendenssimäisen kokeellisuuden tuolla puolen."

Hyvä niin, mutta miksi hyvää pitää kehua sanomalla, että se ei ole "askarteleva" tai "tendenssimäinen"? Syntyy vaikutelma, että kriitikolle on pääasia päästä lujittamaan omia ennakkoluulojaan ja tölvimään noita ennakkoluulojen kohteita.

Paasosen koko kriitikontyö tuntuu persutuvan tälle periaatteelle: vihaan tai vähintään epäluuloilen kaikkea avantgardea, olipa se isoisänaikuista tai sitä kaikkein uusinta, mutta tunnen sanomatonta kiinnostusta tuota kaikkea synnillistä kohtaan ja olemalla kriittinen saan nähdä niin paljon kuin haluan tuota saastaista pornoa, mutta koska olen kriitikko minua ei lasketa muiden runkkareiden joukkoon, vaan olen sen kaiken yläpuolella.

Siis kaiken kaikkiaan järjetön ja sielullisesti tuhoisa metodi. Mutta yhtä kaikki onnittelut Lassille!

Näin,
uni tulee
sormet ihan muistissa.

Perception is the brain's best guess about what is happening in the outside world.

— Atul Gawande in the New Yorker