Vastauksena edelliseen

Laulut syvällä taskussa

Karri Kokko: Vapaat kädet. Poesia 2007. 98 s.

Jos nokkelalta tiedemieheltä kysyttäisiin, miksi hän ei kokeile keksiä mahdollisimman monimutkaisia uudenlaisia kojeita, vaan sommittelee laboratoriossaan impressiomaalauksia, kokemuksellisia kuvia ja pohtivia hiilipiirroksia, saisi kenties saman vastauksen kuin Karri Kokko tarjoaa uudessa, viidennessä kokoelmassaan, Vapaat kädet: "Kotiin on ikävä / ja minä makaan / silmät tähdissä / ja leikin sanoilla."

Tämä eetos ei kuitenkaan tarkoita naiiviutta tai vakavuuden puutetta, vaan ihmisen tason suhtautumista ympäröivään maailmaan. Kokko ei kiristä tai lääkitse lukijaa, vaan avaa hänen eteensä maiseman, johon astuminen tarkoittaa vilpitöntä rakkauden ja elämän kaikkien puolien ylistykseen suostumista, laulua ja sanoihin ihastumista. Kokon verkkoblogin "Muistikirjan" lukijat tunnistanevat useita prosessin säikeitä kirjan valmiista runoista.

Lämmitellä sanan sisällä

Runojen nimet kertovat, että edetään "Leikin päin", mukana on Rakkaudentunnustusimprovisaatio ja ohimenevä huomio Kappas painovoimaa. Puhujan kriittinen silmä kohdistuu taiteen ja runouden estetiikan lyhytnäköisiin liiallisuuksiin - Kokko itse ei riskeeraa paitsi kuin runoilija vain voi: asettamalla itsensä, oman persoonansa alttiiksi. Muutamissa teksteissä itse kukin voi tuntea osuvan pistoksen liiallisesta vakavuudestaan. Vastapainona toki ruoditaan myös kirjallisuuteen kohdistuvaa motivoimatonta vihaa.

Päällimmäisenä on kuitenkin määrittämättömän hellän alakulon leimaama ilo ja kiitollisuus maailmasta ja runosta. Taiteen idea on monimielinen ja vertautuu useassa eri hahmossa esiintyvään tyttöhahmoon, joka tuo mieleen Pentti Saarikosken Hämärän tanssien voikukkatytön. Nainen ja runous ovat usein yhtä; toisesta puhuttaessa tarkoitetaan myös toista, saatetaan hyvin "lämmitellä sanan sisällä kuin naisessa".

Taivaan riemun kaikuja

Toisinaan Kokko kirjoittaa kirjoittamisesta, hahmottelee tekstin, kielen ja runon luonnetta, tai kokeilee runomuotoja, kuten pantunia. Keskiosan proosarunot virittävät kokemuksellista ja poeettista limittäin; skaala ulottuu kahvikupista kuolemaan, poetiikasta boogieen; ja aina "runous onneksi on onnen pekka".

Elämänfilosofia on eksistentiaalista vellomista, joka toisinaan tasapainottelee kliseen partaalla; esimerkiksi Kesäyössä on kuitenkin pakahduttavan vilpitön runo, arki ja läsnäolo muutaman kerran kuin kaakaokuppiin nuotion äärellä sulava vaahtokarkki. Tyyli on selvä valinta; Kokko osoittaa rivien välistä, että puhuu ja tietää miksi; runous ei ole "hyödytöntä uneksintaa", sillä "mies katsoo eteensä syvyyteen".

Runoissa on pakinamaista otetta, monesti pintaan pyrkii laulu ja rytmi. Musiikin metaforia esiintyy paljon, niihin limittyy kokoelman arkkitunnelman kuvaus; minällä on "laulut syvällä taskussa" ja "aamuun loputtomasti aikaa, / runot täynnä taivaan riemun kaikuja". Vapaat kädet on runoutta elämästä, sen hetkistä, tunteista sekä niiden tallentamisesta, ei sen enempää, eikä missään tapauksessa vähempää.

VILLE-JUHANI SUTINEN

Turun Sanomat 21. 8. 2007