Vanhan maailman paluu

Vastauskin löytyi nopeasti: ei tietenkään ollut. Se näytti, että reaalipolitiikka on aina keskuudessamme. Demokratia, kansalaisvapaudet, ihmisoikeudet ja laillisuus eivät ole mahdollisia järjestelmässä, jossa vaalit eivät ole vapaat eivätkä kansalaiset voi vapaasti muodostaa puolueita ja yhdistyksiä. Prahan kevät vuonna 1968 tarkoittaa yritystä toteuttaa niin sanottua ihmiskasvoista sosialismia laajentamalla muun muassa kansalaisvapauksia ja sananvapautta, mikä oli ennenkuulumatonta Neuvostoliitossa tai sen hallitsemissa Itä-Euroopan kommunistissa maissa. Dubcek kirjoittaa: "Lopetettuani seurasi lyhyt hiljaisuus, minkä jälkeen Brežnev puhui. Kremlin lakeijat löysivät itsensä vallan korkeilta portailta ja aloittivat maan normalisoinnin. Nyt hän teki selväksi, että aatteet ja ihanteet olivat täysin toissijaisia. Valtioiden ja valtioryhmien intressit eivät ole kadonneet mihinkään, vaikka valtioiden välinen yhteistyöverkko on laajempi kuin koskaan aikaisemmin. Vapaus ja diktatuuri eivät kulje käsi kädessä. Järjestelmä ei sietänyt kansallista ajattelua. Prahan kevät testasi, oliko mahdollista yhdistää kommunistista yksipuoluejärjestelmää ja kansalaisvapauksia. Dubcek joutui sivuraiteelle ja poliisivalvontaan – palatakseen revanssin saaneena maan johtotehtäviin samettikumouksessa parikymmentä vuotta myöhemmin, jolloin Kremlin ote kirposi lopullisesti itäisestä Keski-Euroopasta, jonka se oli saanut haltuunsa toisen maailmansodan loppuselvittelyissä. Itä-Berliinin kansanousu oli kukistettu helposti vuonna 1953, Unkarin vapaudenkaipuu tukahdutettiin vuoden 1956 syksyllä petoksella ja raakaa voimaa käyttäen. Suomalaistenkin hyvin muistamat neuvostojohtajat eivät mairittelevia luonnehdintoja saa. Samaa toistaa nyt Georgia. Prahan kevään lopettaminen brutaalilla tavalla osoitti sen, ettei kommunistinen järjestelmä kestänyt minkäänlaisia vapauden tuulia. Praha on virstanpylväs Euroopan kehityksessä. Moraalinen rappio söi järjestelmää tehokkaasti sisältäpäin. Näin hän paljasti oman politbyroonsa todellisen luonteen: he olivat pelkkä omahyväinen byrokraattikopla, jonka feodaalinen maailmankuva ei enää pitkään aikaan ollut palvellut mitään muuta kuin heidän omia etujaan." Vajaassa vuodessa Dubcek saikin odotusten mukaisesti väistyä kaikista tehtävistään. Järjestelmä, joka ei salli sananvapautta, on aina diktatuuri. Afganistanin miehitys jouluna 1979 epäonnistui lopulta, ja vihdoin Puolan solidaarisuus-liikkeen pysäyttäminen jäi haaveeksi, vaikka sitä yritettiin Puolan sisäisen sotatilan avulla. Viime torstaina tuli kuluneeksi 40 vuotta yhdestä Euroopan nykyhistorian käännekohdasta, jolloin Neuvostoliiton johtamat Varsovan liiton joukot lopettivat Prahan keväänä tunnetun uudistuspolitiikan silloisessa Tšekkoslovakiassa. Neuvostoarmeija pidätti maan johdon ja kuljetti sen vankeina Moskovaan. Kommunistinen järjestelmä osoitti tuolloin kovapäisimmällekin todellisen luonteensa. Tällä kertaa hän jätti väliin kaikki kaunopuheiset viittaukset toverilliseen solidaarisuuteen ja ikuiseen ystävyyteen ja palasi puhtaaseen reaalipolitiikkaan. Dubcek itse menehtyi auto-onnettomuudessa edellisenä vuonna. Kirja ilmestyi suomeksi jo vuonna 1993. Se hyväksyi vain täydellisen alistumisen Moskovan Kremlin ja sen johtajien tahdon alle. Pöytäkirjoihin perustuvista keskusteluista piirtyy uskomaton kuva näistä karmeista päivistä, eikä kuvasta puutu surrealistisia piirteitä. Se olisi varmasti käynyt ilmi muutoinkin, mutta vieraat armeijat lopettivat kehityksen väkisin. Hän osoitti meitä Mao Tse-tungin kuuluisalla kiväärinpiipulla. Nykypäivän Venäjä ei ole Neuvostoliitto, mutta olisiko asia toisinpäin; oliko Neuvostoliitto historiallisesti ajatellen ainoastaan yksi lyhyt vaihe, jolloin ikuista Venäjää sattuivat hallitsemaan punaiset tsaarit? Nyt Kremlissä pitävät valtaa uudenlaiset johtajat, jotka kehittävät "suvereenia demokratiaa" aikana, jolloin kansallisia etuja puolustetaan myös maan rajojen ulkopuolella. Kuohuvan 1960-luvun lopulla Tšekkoslovakian tapahtumia seurattiin tarkasti. Neuvostoimperiumilla ei ollut helppoa, ja sitä koeteltiin avoimestikin aika ajoin. Prahan kevät oli vaihtunut ikuiselta tuntuvaan hämärään. Unkarin kansa maksoi raskaat uhrit. Prahan kevät henkilöityi slovakialaiseen poliitikkoon Alexander Dubcekiin, joka on kertonut omat tarinansa Jiri Hochmanin toimittamassa hienossa kirjassa Viimeisenä kuolee toivo. Brežnevin opin nimellä tunnettu politiikka katkaisi kehityksen, jolla neuvostojohto itse asiassa osti omalle valtapiirilleen vain lisävuosia. Kommunismin aika Euroopassa oli päättynyt. Tosin kunnianhimoinen uudistuspolitiikka olisi ajanut karille myös siinä tapauksessa, että Kremlin johtajat olisivat jättäneet sen tuhoamisen. Vanha maailma taitaa olla tulossa takaisin – ellei se jo ole täällä. Dubcek kuvaa maansa miehityksen jälkeisiä päiviä elävästi.

Lähde: Päätoimittaja Janne Virkkusen kolumni Helsingin Sanomissa 24.8.2008