Nytkin väärien tuulesta avaimet kävelee.

Kirjoittaja on sosiaalikasvattaja ja laulaja.

Kesän saldo

Valmistuneet käsikirjoitukset: 1
Aloitetut kirjaideat: 3
Hautajaiset: 1
Häät: 2
Sadepäivät: 34
Kerrat, jolloin kädet eivät olleet ns. "omalla puolella": 13

Tulivuori viitsi vain.

Tällaista

Sisällä ihminen on tunnus.

Sitaatti teoksesta Mitä ehkä (ntamo 2008).

Kun televisio on huonoa, huonompaa ei olekaan; ja kun se on nerokasta, se on todennäköisesti Aaron Sorkinin kynästä.

Tästä kuuhun nopeammin
kuin kuusta
tähän.

Vanhan maailman paluu

Vastauskin löytyi nopeasti: ei tietenkään ollut. Se näytti, että reaalipolitiikka on aina keskuudessamme. Demokratia, kansalaisvapaudet, ihmisoikeudet ja laillisuus eivät ole mahdollisia järjestelmässä, jossa vaalit eivät ole vapaat eivätkä kansalaiset voi vapaasti muodostaa puolueita ja yhdistyksiä. Prahan kevät vuonna 1968 tarkoittaa yritystä toteuttaa niin sanottua ihmiskasvoista sosialismia laajentamalla muun muassa kansalaisvapauksia ja sananvapautta, mikä oli ennenkuulumatonta Neuvostoliitossa tai sen hallitsemissa Itä-Euroopan kommunistissa maissa. Dubcek kirjoittaa: "Lopetettuani seurasi lyhyt hiljaisuus, minkä jälkeen Brežnev puhui. Kremlin lakeijat löysivät itsensä vallan korkeilta portailta ja aloittivat maan normalisoinnin. Nyt hän teki selväksi, että aatteet ja ihanteet olivat täysin toissijaisia. Valtioiden ja valtioryhmien intressit eivät ole kadonneet mihinkään, vaikka valtioiden välinen yhteistyöverkko on laajempi kuin koskaan aikaisemmin. Vapaus ja diktatuuri eivät kulje käsi kädessä. Järjestelmä ei sietänyt kansallista ajattelua. Prahan kevät testasi, oliko mahdollista yhdistää kommunistista yksipuoluejärjestelmää ja kansalaisvapauksia. Dubcek joutui sivuraiteelle ja poliisivalvontaan – palatakseen revanssin saaneena maan johtotehtäviin samettikumouksessa parikymmentä vuotta myöhemmin, jolloin Kremlin ote kirposi lopullisesti itäisestä Keski-Euroopasta, jonka se oli saanut haltuunsa toisen maailmansodan loppuselvittelyissä. Itä-Berliinin kansanousu oli kukistettu helposti vuonna 1953, Unkarin vapaudenkaipuu tukahdutettiin vuoden 1956 syksyllä petoksella ja raakaa voimaa käyttäen. Suomalaistenkin hyvin muistamat neuvostojohtajat eivät mairittelevia luonnehdintoja saa. Samaa toistaa nyt Georgia. Prahan kevään lopettaminen brutaalilla tavalla osoitti sen, ettei kommunistinen järjestelmä kestänyt minkäänlaisia vapauden tuulia. Praha on virstanpylväs Euroopan kehityksessä. Moraalinen rappio söi järjestelmää tehokkaasti sisältäpäin. Näin hän paljasti oman politbyroonsa todellisen luonteen: he olivat pelkkä omahyväinen byrokraattikopla, jonka feodaalinen maailmankuva ei enää pitkään aikaan ollut palvellut mitään muuta kuin heidän omia etujaan." Vajaassa vuodessa Dubcek saikin odotusten mukaisesti väistyä kaikista tehtävistään. Järjestelmä, joka ei salli sananvapautta, on aina diktatuuri. Afganistanin miehitys jouluna 1979 epäonnistui lopulta, ja vihdoin Puolan solidaarisuus-liikkeen pysäyttäminen jäi haaveeksi, vaikka sitä yritettiin Puolan sisäisen sotatilan avulla. Viime torstaina tuli kuluneeksi 40 vuotta yhdestä Euroopan nykyhistorian käännekohdasta, jolloin Neuvostoliiton johtamat Varsovan liiton joukot lopettivat Prahan keväänä tunnetun uudistuspolitiikan silloisessa Tšekkoslovakiassa. Neuvostoarmeija pidätti maan johdon ja kuljetti sen vankeina Moskovaan. Kommunistinen järjestelmä osoitti tuolloin kovapäisimmällekin todellisen luonteensa. Tällä kertaa hän jätti väliin kaikki kaunopuheiset viittaukset toverilliseen solidaarisuuteen ja ikuiseen ystävyyteen ja palasi puhtaaseen reaalipolitiikkaan. Dubcek itse menehtyi auto-onnettomuudessa edellisenä vuonna. Kirja ilmestyi suomeksi jo vuonna 1993. Se hyväksyi vain täydellisen alistumisen Moskovan Kremlin ja sen johtajien tahdon alle. Pöytäkirjoihin perustuvista keskusteluista piirtyy uskomaton kuva näistä karmeista päivistä, eikä kuvasta puutu surrealistisia piirteitä. Se olisi varmasti käynyt ilmi muutoinkin, mutta vieraat armeijat lopettivat kehityksen väkisin. Hän osoitti meitä Mao Tse-tungin kuuluisalla kiväärinpiipulla. Nykypäivän Venäjä ei ole Neuvostoliitto, mutta olisiko asia toisinpäin; oliko Neuvostoliitto historiallisesti ajatellen ainoastaan yksi lyhyt vaihe, jolloin ikuista Venäjää sattuivat hallitsemaan punaiset tsaarit? Nyt Kremlissä pitävät valtaa uudenlaiset johtajat, jotka kehittävät "suvereenia demokratiaa" aikana, jolloin kansallisia etuja puolustetaan myös maan rajojen ulkopuolella. Kuohuvan 1960-luvun lopulla Tšekkoslovakian tapahtumia seurattiin tarkasti. Neuvostoimperiumilla ei ollut helppoa, ja sitä koeteltiin avoimestikin aika ajoin. Prahan kevät oli vaihtunut ikuiselta tuntuvaan hämärään. Unkarin kansa maksoi raskaat uhrit. Prahan kevät henkilöityi slovakialaiseen poliitikkoon Alexander Dubcekiin, joka on kertonut omat tarinansa Jiri Hochmanin toimittamassa hienossa kirjassa Viimeisenä kuolee toivo. Brežnevin opin nimellä tunnettu politiikka katkaisi kehityksen, jolla neuvostojohto itse asiassa osti omalle valtapiirilleen vain lisävuosia. Kommunismin aika Euroopassa oli päättynyt. Tosin kunnianhimoinen uudistuspolitiikka olisi ajanut karille myös siinä tapauksessa, että Kremlin johtajat olisivat jättäneet sen tuhoamisen. Vanha maailma taitaa olla tulossa takaisin – ellei se jo ole täällä. Dubcek kuvaa maansa miehityksen jälkeisiä päiviä elävästi.

Lähde: Päätoimittaja Janne Virkkusen kolumni Helsingin Sanomissa 24.8.2008

Suomalainen hay(na)ku

Ketäpä
pieni koiranpentu
ei saisi hymyilemään.

Kuka mahtoi kirjoittaa ensimmäisen suomalaisen hay(na)kun? Olen silloin tällöin etsiskellyt niitä vanhoja kirjoja ja antologioita silmäillessäni. Kolmirivisiä ja kuusiasanaisia pikkurunoja on toki julkaistu paljon, mutta ihme kyllä ei hay(na)kun edellyttämään skeemaan (1+2+3 tai 3+2+1 sanaa). Tuo yllä oleva on — aivan niin, arvasit oikein — Risto Rasan kokoelmasta Hiljaa, nyt se laulaa vuodelta 1974, eli runo on kirjoitettu kolmisenkymmentä vuotta ennen Eileen Tabiosin "keksimää" uutta runomuotoa.

Heleä käenrieskan keltainen,
mattaa haavan
keltajäkälä

Toinen esimerkkini on arkkipoeetta Kari Aronpurolta, joka on juuri julkaissut 20. kokoelmansa Lehmän henkäys. Kokoelma sisältää sarjan pikkurunoja, joista kolme on tyylipuhdasta hay(na)kua. Aronpuro itse kutsuu kolmirivisiään haikuiksi, vaikka ne eivät ahtaasti tulkiten täytä haikun muotovaatimuksia. Tässä Aronpuro ottaa esimerkkiä Jack Kerouacilta, joka keksi kutsua omia pikkurunojaan nimellä American Haiku. Tähän velkaan saadaan viittaus myös seuraavassa:

Kiitäjä Jackin syreenissä
— yksi teriö
tipahti

Ja aivan oikein! Lehmän henkäys sisältää myös kattavan, kuusi sivua täyttävän indeksin, jonka mukaan kyse on nimenomaan Kerouacista. Luettelosta löytyy niin ikään seuraavan runon "kristillisen uskonnon perustaja":

Puuttuu fresko: Jeesus
räjähtää nauramaan
rahanvaihtajille

Tämä on aitoa Aronpuroa. Voin hyvin kuvitella hänen sisäänpäin kääntyneen, lempeän hymynsä, kun runo on hänelle ilmestynyt. Sitä paitsi runo toimii: kuusi sanaa vain, ja jo alkaa lukija maalata laajaa freskoa mielessään.

Rakenteeltaan Lehmän henkäys on "muodikkaaseen" tapaan aakkostettu: jokainen osasto on omistettu yhdelle suomen kielen aakkoselle. Esimerkkinä vaikkapa f-kirjaimen kohdalta löytyvä "Found Poetry", joka sisältää neljä löydettyä runoa. Myös "Flarf" olisi tullut kysymykseen, mutta sen aineksia Aronpuro on sirotellut ympäri kokoelmaa. Eli kaiken kaikkiaan runollisten keinojen ensyklopedia, manuaali ja runsaudensarvi.

"Ja kun siellä on niitä rumia sanoja..."

Oi oi. Sain tänään Eino Santaselta muistutuksen nuoruuden hairauksistani. Linkin takaa löytyy Ylen elävään arkistoon tallennettu runsaan neljän minuutin videoleike vuodelta 1983, jossa Kari Hotakainen, Hannu Kankaanpää ja allekirjoittanut keskustelevat nykyrunoudesta. Jossain television ajankohtaisohjelmassa käyty juttutuokio oli täysin pyyhkiytynyt muististani, eikä ihme.

The confidence game

Helsingin poetiikkakonferenssissa sivuttiin monen muun asian lisäksi ikuisuusongelmaa runouden kustantamisesta ja markkinoinnista. Realiteetit tiedetään. Runouden yleisö on niin pieni, etteivät perinteiset kustantajat voi haaveilla edes omiaan pois. Ja vaikka uudet kustantamisen muodot pyörivät lähes olemattomalla pääomalla, se ei muuta miksikään sitä tosiasiaa, että runous on ja pysyy harvojen herkkuna.

Miia Toivio ehdottaa blogissaan runoskenen siirtämistä maan alle. Hänen mielestään on luovuttava yrityksestä markkinoida runoutta kivana ja mukavana asiana. Runous pitää tehdä sellaiseksi, että sitä on aktiivisesti haluttava. Se on kaivettava esiin, vaikka sitten maan alta.

Kustantajien kannalta kysymys on muotoiltavissa myös näin: Yritämmekö levittää runoutta mahdollisimman monelle vai yritämmekö tehdä sillä (myös) rahaa?

Tarjoan seuraavassa uutta, radikaalia markkinointistrategiaa kustantajien ja muiden runousaktivistien käyttöön.

Sata vuotta sitten amerikkalaiset huijarit perustivat pieniä puoteja, joissa kaikki myyntiartikkelit maksoivat dollarin. Näitä kahden-euron-myymälöitä näkee tietysti vielä tänäkin päivänä, mutta ilman nerokasta keksintöä. Kuin huomaamatta kauppiaat sijoittivat myymälöidensä ovensuuhun pelipöydän, johon istumalla asiakkaat saatoivat jättää puotiin moninkertaisesti sen rahasumman, jonka he olivat valmiit kuluttamaan dollarin maksavaa rihkamaa ostamalla. Toisin sanoen halpa rihkama oli vain sisäänheittotuote, jonka avulla asiakas saatiin kiinnostumaan itse päätuotteesta.

Runouteen siirrettynä idea voisi mennä näin: Vuokrataan pieniä liiketiloja, jossa runoniteitä myydään parin euron (tappiolliseen) hintaan ja täytetään muu tila esimerkiksi Raha-automaattiyhdistyksen peliautomaateilla. Koneiden vuokrasta saatavat tuotot korvaavat kyllä kustannustoiminnasta kertyvät tappiot. Kaljanmyyntiäkin voisi harkita. Samaan tapaanhan toimivat myös bensiiniasemat, marketit ja kioskit, joista esimerkiksi jälkimmäisissä koneisiin syötetty kassavirta on katkeamaton.

Mutta tämä siis vain, jos päämäärämme on runouden levittäminen ja sen avulla liikevoiton saavuttaminen. Muussa tapauksessa kannatan Miian ehdotusta maan alle menemisestä.

Maan alle

Uusi, poikkeava tapa käyttää kieltä on yhteisöllinen teko.

Taidemaalari Silja Rantasen yleiökommentti Helsingin poetiikkakonferenssissa.

On ehkä aika alkaa työskennellä tietoisesti maan alla.

Runoilija Miia Toivion yhteenveto konferenssin annista.

Ei kirjaimin
vaan kynällä.
Yksin päin
pimeää paperia.

Uusia runouksia

Poetiikkakonferenssin ensimmäisenä päivänä nähtiin ja kuultiin toinen toistaan kiintoisampia runoesityksiä. Tulkinnat hämmentävät mainiolla tavalla vallitsevaa runouskäsitystä: runous etsiytyy uusiin muotoihin eikä suostu vain painetuksi sanaksi.

Illalla lisää elävää runoutta Bio Rexissä. Ja konffa jatkuu huomenna.

Kokeilua

Huomaan julkaisseeni heinäkuun puolivälin jälkeen yhteensä (vaivaiset) kolme runoa. Se on vähän verrattuna siihen, että viimeksi kuluneen vuoden aikana uusia runoja on kertynyt kaikkiaan parisensataa (sen lisäksi, että olen kirjoittanut jotain säästä vuoden jokaisena päivänä).

Pitäisikö minun huolestua? Onko muutaman vuoden jatkunut tiivis luomiskausi päättynyt? Onko lähteeni ehtynyt?

Ei nyt sentään. Pieni tauko on toisaalta tietoinen valinta, olenhan sentään kesälomalla. Toisaalta sain juuri valmiiksi uuden käsikirjoituksen, jonka sisältöä en ole tapojeni vastaisesti julkaissut lainkaan etukäteen. Eli tekstiä on syntynyt, vaikka Lyhyttavaraliikkeessä ei aina siltä näytä.

Mutta on tässä tietysti sitäkin, että välillä on pakko koetella onneaan. Katsoa, millaisiin luoviin tiloihin "epäluova" kirjoittaminen johtaa. Niin tekee "kokeileva" runoilija.

Residenssiin

Tänään juhlittiin Koneen säätiön hallinnoiman Saaren kartanon residenssin avajaisia. Syötiin hyvää ruokaa, seurattiin hienoa ohjelmaa ja tavattiin mukavia ihmisiä, heidän joukossaan mm. jo residenssissä vierailleet runoilijaystävät Silja Järventausta (joka koeajoi paikan jo viime vuoden puolella), Eino Santanen, Anja Erämaja ja Juuli Niemi.

Residenssin ensivuoden paikat ovat nyt jaossa. Kannattaa panna hakemus vetämään.

Runokuu

Runokuu käynnistyy lauantaina. Mielenkiintoisesta tarjonnasta aion seurata valtaosan ja Poetiikkakonferenssin lauantain ohjelmasta ainakin tämän:

Avokyyhkylle – eine Durchleucht-Lesung. Miikka Mutanen ja Lassi Hyvärinen

Odotan jännityksellä, mitä tuleman pitää, sillä en tiedä esityksen sisällöstä tai muodosta mitään. Jostain syystä konferenssin omilla sivuilla Hyvärisen & Mutasen luennasta ei ole mainintaa, mutta tänään saapuneessa tekstiviestissä Mutanen ilmoitti esityksen valmistuneen, joten oletan sen olevan mukana. Tervetuloa!

Lomatekemisiä

Jaahas, käsikirjoitus valmistui ja on toimitettu kustantajalle. Nimikin teokselle löytyi, pitkän pohtimisen jälkeen. Se voi olla vähän mahtipontinen, mutta jos se kelpasi Mozartille, miksei sitten minulle?

Tekee uuden pimeän,
ja minä näen sen
katselemalla sitä,
kun se leviää kuin sana.