Ihan naurattaa

Mitä enemmän lukee, sitä paremmin tajuaa, ettei tule koskaan ymmärtämään tai tietämään tarpeeksi. Hienostuneen käsitteistön puuttuessa tuntuu koko ajan siltä kuin olisi keksimässä pyörää uudestaan pelkän intuition varassa. Ainakin se käy nöyryyskoulusta. Onneksi on sentään toiset. Siitä esimerkkinä vertikaalisen kirjoittajakoulutuksen ohelle siinneet horisontaaliset keskustelupiirit ja moneen suuntaan risteävä ateljeekritiikki. Neljättä seinää puolustan naurettavuuden uhallakin. Luonnostelevalle, päiväkirjamaiselle "kritiikille" on paikkansa, etenkin kun kilpailu on olematon. Ja ainakin se on nimenomaan vertikaalista, lukemisen eikä oikeassa olemisen periaattesta lähtevää, ja täydentää siten kirjallisuuslehtien "oikeita" kritiikkejä.

Seuraavaan ei tarkoitukseni ollut lainkaan puuttua, mutta menköön. Saa nähdä, miten päälehti Hesari reagoi oman lehteni Suomen Kuvalehden (SK 31/2009) varaslähtöön. Oma arvaukseni joka tapauksessa on, ettei tulevana syksynä juuri muusta puhutakaan kuin runoilija Helena Sinervon "rohkeasta" uutuusromaanista. Romaanilla ja siitä puhumisella on toki oikeutuksensa, mutta Kuvalehden haastattelu sisältää myös kaltaisiini kohdistuvan kätketyn piikin. Liekö ystäväni ja kollegani Riitta Kylänpää tullut lainkaan ajatelleeksi, mistä oli kyse Sinervon kuin ohimennen lausumassa repliikissä: "Taidemaailmassa ja kirjallisuudessa mikä tahansa voidaan nykyisin kirjoittaa suureksi ja nostaa kulttimaineeseen." Huomautus voisi mennä viattomasti ohi, ellei Kylänpää jatkaisi: "Sinervo säästää kotimaisia runoilijakollegoitaan ja ottaa esimerkin Ruotsista" (nähtyään siellä "vuosia sitten runoperformanssin"). Sinervo: "Runoilija Helena Eriksson änkytti yhtä ainoaa lausetta kehoni erittää plip plop jotakin, useilla eri kielillä. Minua se huvitti, mutta ruotsalaiset pitivät siitä."

Niinpä niin, ruotsalaiset ja (implisiittisesti) muut plipplop-runoudesta innostuneet (suomalaiset) avantgardistit. Näinhän se menee. Tattista vaan suomalaisrunolijoiden "säästämisestä" ja onnea matkalla "kulttimaineeseen". (Oikeasti en ole katkera, paitsi tietysti nuorten kollegojeni puolesta, itse korkeintaan huvittunut.)

Lukuvuoro

Neljännessä seinässä joku lukee Tytti Heikkisen esikoiskokoelmaa Täytetyn eläimen lämpö.

Ihoineni
olen ihme
vain vailla kättä.

Edelliseen postaukseeni viitaten

Kaupungilla käydessäni huomasin, että molemmat iltapäivälehdet olivat kirjoittaneet aiheesta jo tänään, ja ainakin Ilta-Sanomat oli saanut mm. Tuulaliina Variksen ja Tommy Tabermannin kommentoimaan Haukion kahta runoa. Kommentteja en lukenut otsikkotasoa pitemmälle, mutta myönteisiä näyttivät olevan. (Luin myös lehteen painetut kaksi runonäytettä, mutta linjani pitäen pidättäydyn sanomasta niistä mitään.)

Kapteeni Hytösen tahaton tai tahallinen "markkinointistrategia" näyttää kuitenkin onnistuneen, ja mikäs siinä. Ehkä jonain päivänä iltapäivälehdet tavoittavat menneisyytensä. Kuka enää muistaa ajan, jolloin esimerkiksi Ilta-Sanomat julkaisi säännöllisesti runokritiikkejä? (Aloitin kriitikonurani mainitussa lehdessä 1977, samaan aikaan kun Arto Kytöhongalla oli siinä oma viikottainen palstansa.) Yhdeksänkymmentäluvun alussa julkaisin Iltalehdessä sarjan käsitteellisiä sanomalehtitaideteoksia, esimerkiksi Mox Mäkelältä ja J. O. Mallanderilta. (Edellisen duuni vei lehden viikonvaihteen numerosta kuusi (!) sivua ja jälkimmäisen kaksi.) Vähän myöhemmin kirjoitin lehteen Thomas Pynchonin (tekaistun) haastattelun. (Se oli päivätty "Macondoon".) Ja lopulta myös tulevan ystäväni ja kustantajan Leevi Lehdon haastattelun. Oi niitä aikoja.

Mitä lukee huomisen lööpeissä?

Soittivat aamulla Iltalehdestä ja kysyivät, haluaisinko kommentoida Jenni Haukion julkisuuteen tulleita uusia runoja. Kieltäydyin tietysti kohteliaasti mutta jämäkästi. Perustelin kantaani sillä, etten tunne riittävästi Haukion aiempaa tuotantoa enkä halua esittää arviota kollegan työstä parin irrallisen otoksen perusteella. Sitä paitsi mitä järkeä on siinä, että joku toinen syö jäätelön puolestasi.

No, nämä olivat tietysti tekosyitä. Tärkeintä oli, etten halunnut osallistua lehden myyntiponnistuksiin eli mässäilyyn Jennin ja Saulin yksityisasioilla. Sillä siitähän tässä luultavimmin oli kysymys: saada "asiantuntija" tulkitsemaan runoa ja etsimään siihen piilotettuja merkkejä pariskunnan intiimielämästä. Näin siis arvelen näkemättä itse puheena olleita runoja.

Kuvio on monella tapaa jännä. Toimittaja, joka kaikesta päättäen oli itsekin nuori nainen, kertoi saaneensa aiheen soittaa nimenomaan minulle toimituspäällikkönsä, entisen pomoni Markku Virkkalan neuvosta. Näinhän se menee. Toimittaja parka on vain esimiehensä asialla, eikä näin ollen ole vastuussa siitä mitä seuraavan päivän lööpeissä lukee. Eikä vastuussa ole myöskään lehden johto. He vain ideoivat aiheita ja jakavat tehtävät alaisilleen perustaen toimintansa sille oletukselle, että tottahan puhemiehen nuorikon uusi runokokoelma on niin merkittävä asia, että siitä on kerrottava. Näin toteutuu vanha, itseään ruokkiva fraasi siitä, että joku asia on kaikkien huulilla koska se on kaikkien huulilla.

Itsäni tietysti harmittaa eniten se, että vaikka suhtaudun runouteen vakavasti, en haluaisi kuulostaa tylsältä ja tärkeilevältä. Sitä paitsi, kustantajan (Savukeidas) makuun luottaen on oletettavaa, että runot olivat hyviä. Olisihan se ollut hienoa päästä kehumaan toisen tekemisiä.

Saa nähdä, onnistuiko toimittaja paremmin jonkun toisen kohdalla. Itse kieltäydyin yhteistyöstä tässäkin asiassa, enkä suostunut nimeämään toimittajalle ainuttakaan kommentaattoriehdokasta. Se on kuitenkin varma, että juttu syntyy. Joku sanoo aina jotakin.

Kotona taas

Kaksiviikkoinen visuaalisen runouden työpaja Saaren kartanon residenssissä on saatu päätökseen. Kaikkiaan 24 runoilijaa ja muuta asiasta kiinnostunutta pääsi osalliseksi muun muassa Geof Huthin ja Christian Bökin ainutkertaisesta osaamisesta, luovuudesta ja läsnäolosta. Kokemuksessa riittää sulattelemista, mutta sen voi jo nyt sanoa, että runous on paljon, paljon muutakin kuin yksinäistä koneen ääressä istumista. Me runoilijat olemme pieni joukko, vailla ilmeistä, laajemmalle yleisölle tarkoitettua hyötynäkökohtaa maailmassa, ja siksi me tarvitsemme keskinäistä rohkaisua ja tiedon ja kokemusten jakamista. Tuon vaihdon sisältö ja merkitys suodattuu tavalla tai toisella myös tuleviin töihimme, tai niin ainakin toivon. Se mitä itse sain oli korvaamatonta, ja siitä kaikille kiitos kaunis.

Kävelee paikasta toiseen asiaan, niin hyytävää on minun käteni. Ne ovat kirjaimia runosta. Istua täällä ikuisuuden välein, ja saa päästäni, ja vetävät, ei pilkku, suru ei suora eikä sinusta ole minun käteni. Kaunis valo kynttilöissä kahta puolta teitä varten silmät kiinni oikein nautit vaihtaa osia.

Väliin huulilla. Aina suussa. Marjasi on tuleva lähteäkseen, taas on tilaa tehdä uutta. Me linnut pidämme sinua silmällä. Variksilla oli asiaa kyyhkyjen luo Venetsiaan.

Yllä ei päästä hiiskahdustakaan. Laittaa aamua ja iskee tulta, viiltää multaa ja alla värin tietää fysiikka ja haittaa näköä. Kyllä se kauniisti, ja iskee tulta, viiltää multaa ja minä, kuumissamme, kuukaan ei pilkku, suru ei tunne äärtä.

Antaa jopa itselleni armoa, uskallanko suostua. Tuuraa naista ja kääntää lehden. Yksin tähän jää aina jäljelle jotain vitun ainetta tai päivä yössä, kohta olen yhtä ja antaa luvan, kokee varjon ja iskee tulta, viiltää multaa ja metsän pienin kukka, valo joka ainoan mustikkani, ja ottaa opiksi, ei kirjaimin vaan kynällä.

Kuvan kaunis vastaus iho, ei puhettakaan, ettet olisi maalannut sitä. Käyn vaatteineni laulajasta, nyt olen veneessä, mutta mihin. Katselemalla sitä, kun se kauniisti, ja pimeänkin, muttei pysy. Piirtää lippua ja sitten kukka. Sinut, ja omena ja kemia. Iloni pimeässä, hulluuksia kauneuden eteen ja äkkiä takaisin.

Ikkunasta olet huoneeni pimeä. Luultavasti sade. Luultavasti tikittävä sade. Luultavasti tikittävä sade. Luultavasti tikittävä sade.

Luultavasti tikittävä sade. Luultavasti sade. Ehkä vettä. Kirjoitus ei raita, pelko ei piste. Hänen alaston toivonsa, se oikea.

Hengästyneet, hellät solmut. Kukikkaimmat omenasi kerran kerroin, enkä ole jäljellä murun murua. Unohdus on minun teeheni hänen käsistään yhtään sen naisen muisti, vai annanko virheiden tulla niin kuin päivässä yö tai ihmiselle ihmiseltä, enemmän kuin jälki jälkensä, tytön hiuksia ajatuksissa ja vetää välistä, etsii ihoa ja vaniljasi nenällä ilahduta, ilomielin tanssi mantelisin nimesi ja hakee toisen hulluutensa.

Laulua ja luentaa

Geof Huthin seikkaperäinen selostus lauantain runotapahtumasta Turun Ylioppilasteatterissa.

Sanat pettyvät muistissa vain. Missä sitä rakkautta viljellään, ketjun päässä, muistin pimeässä. Työtä pimeässä, ajatus ja metsän pienin kukka, valo autiolla aukiolla, taivaassa tähtiä vai kirjomaan toisilla. Ihonsa sisällä, sekaisin luonnosta.

Aamukin koittaa kaikenlaista mitä ilma kuljettaa. Oliko se on minun sormeni. Tämä on ainut, jota olen kuunnellut. Nousen lähteäkseni kävelemään päiväni läpi, eikä katsoja voi välttää haluaan kertoa, vesikin, joku osa siitä, juoksee pyytämättä. Niin hyytävää on. Haluatko tanssia tätä ennenkin. Runot tuleen, sydän harakoille.

Exquisite corpse

blindfolded radar sings
start using an hourglass
wide plank ceiling
disturbances of meaning
circled square meter clot
because they are visual colors
orbiting a neutron star
then it crashed

by Kristian Blomberg, Mikael, Brygger, Christian Bök, Geof Huth, Nancy Fry Huth, Karri Kokko, Marko Niemi & Henriikka Tavi