Sanarunojen synnyttämä keskustelu ja miksei niille naureskelukin on ollut viime päivinä vilkasta. Tässäpä siis hiukan taustaa aiheesta ja sen vierestä.
Perustin Sanaruno-blogini 27. tammikuuta 2008 eli hiukan yli kaksi ja puoli vuotta sitten. Ensimmäisenä päivänä julkaisin kaikkiaan 21 sanarunoa. Suuri määrä kertoo siitä, että olin kirjoittanut ja julkaissut sanarunoja Lyhyttavarassa jo jonkin aikaa, ja nyt päätin ryhtyä tallentamaan kootusti yhteen paikkaan tätäkin puolta tuotannostani.
Toinen, välittömämpi syy blogin perustamiseen oli, että saman vuorokauden sisään ilmestyi myös ensimmäinen painettu sanarunoteokseni. Kyseessä oli pieni, postikotin kokoinen taitettu pahvinpala, joka sisälsi kaksi varhaista pwoermdiani, sanat list'n ja h'ear. Kortin julkaisi ystäväni Geof Huth osana pientä kotikutoista julkaisusarjaansa.
Minulle henkilökohtaisesti julkaisu oli iso asia. Siinä vaiheessa kirjoittamiani sanarunoja oli yhteensä ehkä tuo parikymmentä, enkä ajatellut asiasta johtuvan sen kummempaa. Kunhan nautiskelin vieraan kielen ulkopuolisesta tarkastelusta, oman kielitaitoni venyttämisestä ja kielitajullani leikkimisestä. Tein pistoja johonkin, mitä en täysin hallinnut, mutta johon koin omaavani luontaista viehtymystä, ehkä kykyäkin. Mieltäni kuitenkin lämmitti se, että joku – tässä tapauksessa aika merkittävä auktoriteetti – oli huomannut kykyni ja halunnut tuoda ne julki omasta tahdostaan. Sellaiselle ei sanota ei.
Suurta julkisuutta julkaisulle ei tietenkään ollut odotettavissa, ja tyydyin jakelemaan niitä ystävilleni lahjoina tai henkilökohtaisten viestien alustoina. Siksi hämmästykseni ja iloni oli valtava, kun muutamaa kuukautta myöhemmin Eileen Tabios julkaisi teoksesta arvion. Kirjoitus sisälsi kaikkiaan 700 sanaa, mikä on mielestäni aika hyvin teoksesta, joka koostuu ”vain” kahdesta sanasta. (Tämä siitä huolimatta, että Tabiosin arvio käsitteli käytännössä ainoastaan toista teokseni sanoista.)
Ensimmäistä sanarunoani en muista, mutta sen täytyy olla syntynyt reaktiona johonkin nimenomaaan Geofin kirjoittamaan, luultavimmin vuoden 2007 puolella. (Kuinka ollakaan, vuoden 2007 syksyllä julkaisin myös sanarunoista tai oikeammin yhdyssanoista koostuvan teokseni Avokyyhky, lattiaheroiini, mutta siitä lisää myöhemmin.)
Kuten todettua, sanarunotuotantoni lähti liikkeelle ennen muuta englanninkielisten sanarunojen eli pwoermdien kirjoittamisesta, viehtymyksestä vieraan kielen mahdollisuuksien koettelemiseen ja oman kielitaitoni tutkimiseen (ja esittelemiseen). Sanaruno-blogini tilastoista näen, että englannikielisiä sanarunoja on tähän mennessä yhteensä runsaat 300 (käytännössä varmaan nelisensataa, koska olen usein julkaissut samassa merkinnässä useampia sanoja). Sen sijaan suomenkielisiä sanarunoja on kertynyt ainaostaan 35 kappaletta. (Avokyyhkyssä yhdyssanoja oli yhteensä 1024.)
Suhde on merkittävä. Olen – ainakin tähän asti – työskennellyt lähes pelkästään englanninkielisten sanarunojen parissa – ja tehnyt ainoastaan satunnaisia syrjähyppyjä suomenkieliseen sanarunouteen – edellä mainituista syistä. Sanarunojen tekeminen on minulle jotain erityistä ja henkilökohtaista, omaan runoilijuuteeni liittyvää.
Ensinnäkin sanarunojen tekeminen englanniksi on ”helpompaa”. Riittää, kun seuraa Aram Saroyanin tai Geof Huthin esimerkkiä – ja alkaa ”vääntää”. Englannin kielen äänteiden, tavujen ja sanojen omituiset kirjoitussäännöt ovat suuri lahja. Pienellä näkökulman (tai ”kuulokulman”) vaihdoksella sanat alkavat paljastaa saloja, joita esimerkiksi pelkkä etymologinen näkökulma ei paljasta. Sanomattakin selvää, ettei suomen kieli taivu sellaiseen (sen sijaan se kyllä mahdollistaa muita asioita, mutta niistäkin tuonnempana.) Ennen muuta kyse on kielellä leikittelystä, sanaleikkien (pun) harjoittamisesta. Shakespeare teki sitä koko ajan, jopa oman nimensä kymmenillä kirjoitusasuilla!
Oletan, että yksi syy sanarunojen synnyttämään hämmennykseen ja niiden vähättelyyn liittyy juuri tähän. Ne ovat lasten leikkiä, ja vain sitä, eivät siis merkittävää tai vakavasti otettavaa runoutta. Kun suomen kielellä lähtee leikkimään, tuloksena on (useimmiten) onomatopoeettista lastenkamarilyriikkaa tai muuta pelleilyä, Kirsi Kunnaksen merkittävistä saavutuksista huolimatta. Sen sijaan englanninkielisessä runoudessa (Lewis Carroll) tulokset ovat varteenotettavaa kirjallisuutta.
Tämä johtuu kielten ratkaisevista eroista, kuten jo edellä totesin. On aivan eri asia kirjoittaa sanarunoja englanniksi ja suomeksi – mikä ei tietenkään merkitse lähtökohtaisesti laadullista eroa. Eron huomaa jo nyt jäljestä. Suomi antaa helpommin periksi esimerkiksi uusien yhdyssanojen tai vaikkapa L-runojen luomiselle. Se on sille luontaista, kun taas uusien yhdyssanojen tuottaminen englanniksi on ellei mahdotonta niin ainakin turhanaikaista.
Raotan hiukan Avokyyhkyn lähtökohtia. Tavanomaisesti uudet sanat syntyvät selkeästä tarpeesta. Havaitaan asia tai idea, jolle luodaan sana, jotta sihen voidaan viitata. Tuo valittu, johdettu tai lainattu sana on tietysti keinotekoinen ja sopimuskysymys (ja merkitsijän ja merkityn kannalta monimutkainen ja ansaitsisi laajemmankin pohdinnan, mutta ohitan sen tässä).
Todella ”uusien”, tarkoitetta vailla olevien sanojen luominen sen sijaan synnyttää vain ”sanoja mieltä ja tarkoitusta vailla”, heliseviä sanoja. Nämä sanat – kuten vaikkapa ”krimppa” tai ”uselli” tai ”pröyh” – eivät suoraan viittaa mihinkään jo olemassaolevaan, vaikka saattavatkin synnyttää lukijassa mielikuvia jostakin. Niiden merkitys luodaan tai ollaan luomatta vastaanottajasta ja hänen kielitajustaan riippuen.
Sen sijaan sanat ”avokyyhky” ja ”lattiaheroiini” toimivat toisin. Yhdyssanojen eri osien tunnistettavuus aiheuttaa lukijan tajunnassa tietokoneen hakutoimintoa muistuttavan prosessin: kone etsii aivojen tietokannasta vastaavuuksia – koska lukijasta tuntuu, että vastaavuuden on pakko olla olemassa – mutta yllätys on suuri, koska ”osumia” ei synny. Osuma syntyy vain, jos lukija antaa periksi ja luo kuvan omassa mielessään. Tuo kuva ei tietenkään ole kaikilla sama, mutta olipa syntynyt kuva mikä tahansa, se on kuitenkin aidosti luotu kuva. Tuntuukin, että Avokyyhkyssä olen kerrankin oikeasti luonut jotain.
Miten siis tästä eteenpäin? Tuntuu, että oma tieni englanninkielisten sanarunojen parissa alkaa olla käyty, enkä näe sillä suunnalla juurikaan uusia mahdollisuuksia (kuten monelle on arvatenkin käynyt selväksi). Sen sijaan en vielä heittäisi suomenkielistä sanarunoa lelujen romukoppaan.
Minusta esimerkiksi nanonen-blogin tekijät ovat kaikki osoittaneet, että sanarunolla on mahdollisuuksia – muuhunkin kuin lukijoiden ärsyttämiseen tai heidän odotustensa myötäsilittämiseen. Heillä on ensinnäkin kaikilla oma persoonallinen tyyli. He katsovat sanoja – runouden materiaalia, ainesta – toisin.
Myös Henriikka Tavin Sanakirja on merkittävä viitta, Cia Rinteen hengessä. Runoilijan tajunnassa sanat virtaavat kielestä toiseen ja värisevät yllättävästi, uusia merkityksiä ja varsinkin uusia sisältöjä tuottaen. Sanat sisältävät enemmän kuin niiden luojat ja käyttäjät tarkoittavat. Runoilijakaan ei voi luottaa sanoihin varauksetta, varautumatta yllätyksiin. Runoilija on sanan ammattilainen – miksei hänen siis sallittaisi tutkia niiden materiaalisuutta ennen kokemattomin tavoin. (Sanarunojen minimalismi tarkoittaakin juuri tätä materiaalisuuden tutkimista, ei niinkään niiden pientä kokoa.)
Sanarunojen parhaita ominaisuuksia on, että ne viittaavat sekä eteen että taakse. Yksi suunta voisi olla sukukielten tai murteiden taholla. Ottaa esimerkiksi selvää, mitä onni ja rakkaus ja puu ja tähdet oikeasti ”tarkoittavat”.
Tekstit
