Kokeellista runoutta 1

sc1 äptccx .-’’daä ss öd ’ösdwz



Tällaista jälkeä syntyi, kun pudotin Anna Halmkronan eskoisteoksen Kolmas sotaleikki puolen sataa kertaa näppikseni päälle.

Laulu vie sekunteja.

Uni on polun pää.

Aika ei kulu.

Puhelin on siinä mihin sen on laittanut.
Ilmaa on ihan mielettömästi.

Sataa ripeksii, on vähän surullista.
Sinä hymyilet molempien unissa.

Valmista tuli, tai ainakin riittävän valmista. Mitäköhän seuraavaksi? Lululta kerrotaan, että kuusi uutta ntamon kokoelmaa on jo matkalla. Mutta saa nähdä, maltanko odottaa. Työmaata ainakin riittää. Huomenna päätän. Jos vaikka jotain lyyrillistä. Tässä välissä voisi kirjoittaa runon tai pari. Kaikki on kaunista.

Muovi on ihan kätevää.
Kirjoitusta näkee kirjoituksen vieressä.
Surut sanoo puh ja pah.

Valo taittuu keltaisesta muovista.
Sydän on se oikea.
Kirjoitus ei päästä hiiskahdustakaan.

Ehtoollissäkeitä Lassille

Variksilla oli asiaa kyyhkyjen luo Venetsiaan.
Me ajoimme sinne sinisen junan.
Saksa ei ollut nähnyt mitään niin hillitöntä.

Jälkeenpäin nauroimme rikkomiamme lakeja.
Varikset lentävät mustilla silmillään.
Mutta Venetsian kyyhkyillä on sinisempi yö.

Onttoon sanoit soitamme pahaa.


Pakota kiltti kamalaa tiedä.


Luonnollinen siihen kaiketi tytär.


Sydämen todisteet leikitään odotti.


Kostaa puoli luusta alkanut.


Haava siihen ukko uutta.

Runouden ympärillä

Neljännen seinän toinen luenta alkaa olla loppusuoralla. Täytyy sanoa, että rankkaa mutta palkitsevaa touhua. Itsensä alttiiksi asettaminen on tietysti tuttua myös omien tekstien julkaisijana, mutta muiden runoja lukiessaan on sittenkin paljaampi. Ei ole mitään riepua, jonka taakse kätkeytyä (paitsi tietysti oikeassa olemisen synti). Saas nähdä kuinka pitkään sanottavaa riittää, ilman että väkisinkin alkaa toistaa itseään. Sitä voinee vastustaa vain muuttumalla itse.

Pakko on se, joka virtaa patoamatta niin kuin joki,
niin kuin tukka päässä tai ajatukset ilman rajoja.

Cheap thrills

Nämä eivät koskaan lakkaa tuomasta iloa. Joku kirjoitti äsken hakukenttäänsä "halvat korut" ja päätyi Lyhyttavaraliikkeeseen. Vaikka yllätys saattoi olla melkoinen, Glad to be of help!

Haluavat pelottavin nimeä alkaen.


Haastaa tahti oikeassa kertomatta.


Komedian kotelot iäkkääseen mieheen.


Tulivuori naisuhrin piirros raskaana.


Toiveikkaan löytyi luodin pakenivat.


Ketään perheen tarvitse rakentamaan.

Oli arjen avusta yhdistele.


Jumista toimii tavallinen puhua.


Haluanpas elokuvin kohtaa uusi.


Kuuluttaa tähtiä herrat suukko.


Esittely hoitaa hahmotta suhteen.


Aikanaan parhainta kuulostaa majaan.

Yhteinen ilomme

Päivän töistä selviydyttyäni avaan television. Ja kas, American Idolhan se siinä. Joku Brooke laulamassa Turtlesien hittiä "Happy Together" vuodelta 1967. Kappale on sillä tavalla erityisen rakas, että vaikka olin hyvin nuori, muistan hyvin kun se ilmestyi. (Olin 12-vuotias eli saman ikäinen kuin nuorimmaiseni tänään, ja lienee turvallista veikata, että hän tulee kerran muistelemaan tämän päivän hittejä samaan tapaan kuin minä nyt, neljäkymmentä vuotta myöhemmin.)

Tuohon aikaan elettiin täydellisen Beatles-hegemonian viimeisiä hetkiä ("Happy Together" syrjäytti "Penny Lanen" listan ykköspaikalta) juuri ennen kukkaislasten ilmaantumista, ja pop-musiikki (joksi rockia silloin kutsuttiin) täytti elämämme läpikotaisin (mikä tietysti tarkoitti aivan eri asioita kuin tänään, jolloin mahdollisuudet kuulla musiikkia ovat moninkertaiset).

Popin vetovoimasta johtui, että seuraavana talvena pieni joukko koulumme oppilaita uhmasi välituntien ulkoilupakkoa kokoontumalla koulurakennuksen kellarikerroksessa sijainneeseen kopperoon laulamaan yhdessä päivän suosikkeja ja vähän vanhempiakin ikivihreitä. Yksi porukan ehdottomia suosikkeja oli juuri "Happy Together". En muista keitä kaikkia noihin jokapäiväisiin sessioihin osallistui, mutta yhden muistan. Kitaraa renkutti muuan Pekka Rechardt. Oi niitä aikoja!

suuret vedet,
joista suurin




Omistettu Vivekalle ja Jakelle, jotka tunnustivat tänään rakkautensa.

Sillä aikaa kun minä yhä vielä nukuin
läntistä reittiä jonka suuntaan kukaan
ei ole tietämämme mukaan kulkenut,
emme todellakaan olleet Amerikassa.
Jospa tietäisin mitä ajatella oheisunista,
joiden määrä on tulla ymmärretyksi,
loukkuun jäänyt kurja, huoliin tuomittu,
jota odottaa kimppu tuoreita harmeja.
Mutta niin kuin tanssi eroaa kävelystä,
se kuitenkin käyttää samoja lihaksia,
samoja soveliaita rauhan sumumaita,
joista Kreikan runoilijat kirjoittivat.
Hän tuhoaa raa’asti puheensa kieliopin
eikä tuhlaa aikaansa virkkeiden tekoon.